Avainsana-arkisto: työhyvinvointi

Ihmisten kanssa toimiessa ei ole oikoteitä

Ihmisten kanssa toimiessa on kyse aina vuorovaikutuksesta, sen määrästä, ajoituksesta ja sävystä. Vuosien varrella olen oppinut, että jos siinä haluaa onnistua, oikoteitä ei ole.

Yksi tyypillinen tilanne yrityselämässä on se, että halutaan säästää aikaa ja vaivaa ja tehdään jokin päätös pienellä porukalla ja tiedotetaan siitä sitten kuivakkaalla tiedotteella – jos ehditään. Näin voi käydä sekä asiakkaiden että henkilöstön kanssa. Silloin on ajateltu, että hoidetaan asiat tehokkaasti ja asiallisesti ja niin on tietenkin toimittukin. Mutta siitä on jäänyt yksi kohta huomioimatta, ne ihmisten tunnereaktiot asioihin, jotka tulevat puskista.

”Ei työelämässä ole tunteita tai ainakaan niitä ei pitäisi näyttää”, on minulle sanottu. Ei yrityselämässä varmaan pitäisikään urheilukentillä tapahtuviin tunnemyrskyihin sortua, mutta ne tunteet, joita peleissä näytetään, ovat silti meissä jokaisessa. Jos ne eivät heti näy reaktiona tai edes naamasta, ne vaikuttavat käyttäytymiseen; motivaatioon ja sitoutumiseen.

Asioiden jakaminen ja niiden läpikäyminen yhdessä, hyvissä ajoin, lisää mielenrauhaa, vaikka asia sinällään ei edes kiinnostaisi. Asia kiinnostaa yleensä silloin korostetusti ja enemmän, jos tulee tunne, että jotain on päätetty minua kuulematta ja varsinkin, jos siitä ei ole edes kerrottu mitään. Silloin sillä ei ole enää merkitystä, onko päätös henkilön mielestä hyvä vai huono, sillä vahinko on jo tapahtunut. On tullut paha mieli ja asiaa märehditään isolla porukalla. Ja märehtiminen on aina firmalle kallista.

Koripallovalmentaja Henrik Dettmann on sanonut: ”Ihminen ei pelkää sitä, että häntä johdetaan. Hän pelkää sitä, että häntä ei kunnioiteta.” Me kaikki johdamme meidän työpaikkamme tunneilmastoa pienillä ja isoilla päätöksillä, joita teemme päivän mittaan. Toisten osallistaminen ja huomioiminen on sitä kunnioittamista, ajoitusta ja sävyä unohtamatta. Silloin ei tule ajaneeksi niille tuhoisille oikoteille, joiden seurauksia joutuu aina paikkailemaan. Tunnemyrskyjen laannuttaminen kun on aina paljon työläämpää.

Mikä on työpaikkanne yhteisöllisen älykkyyden taso? Siis… mikä tämä tämmöinen kysymys on? Olemme rekrytoineet aina huipputyyppejä, joten älykkyytemme taso on sangen korkea. Kyllä, niin olettekin, mutta pidättekö henkisestä pääomastanne huolta?

Blogi1

Meistä jokainen haluaa olla älyllisesti hyvässä kunnossa ja tunnistaa itsensä jokaisesta bulletista. Tuskin työnantajakaan laittaa pahakseen, jos meistä löytyy yllä mainittuja ominaisuuksia. Onko kuitenkin olemassa salakavalia riskitekijöitä, jotka voivat luikerrella sinne arkeen ja tuhota kauniit pyrkimykset? Mietitäänpä. Voisitko kuvitella joka aamu herätessäsi lähteväsi juoksemaan maratonin ja tulla kotiin vain nukkumaan? Joka aamu. Niin kovaan fyysiseen rasitukseen et itseäsi laittaisi, mutta aika moni laittaa itsensä sellaiseen henkisesti. Stressi kuuluu elämään ja kyllähän me kaikki olemme yleensä paineen alla aika tehokkaita. Stressi on elimistön hälytystila ja sen pitääkin kytkeytyä päälle, kun vaara uhkaa. Mutta sen ei kuulu olla vallitseva olotila, sillä pitkittyessään se syö sinusta tehoja ja vaikuttaa suoraan aivotoimintaan.

Blogi2

Jos suinkin ehdit, tarkkaile itseäsi kiireisenä. Palaveriin on vielä neljä minuuttia aikaa, joten lähetät vielä kolme sähköpostia, joista kahteen tulee virheellistä tietoa ja yhden sävy on niin huono, että vastaanottavassa päässä mielensäpahoittaja kiihtyy uudesta aiheesta ja vie sen kahvipöytäkeskusteluun. No, kun ei ehtinyt muotoilla, eikä varsinkaan ajatella. Silti sinulla on palaverin jälkeen aikaa korjata tekemiäsi mokia. Siihen on kaikilla aina aikaa, hämmästyttävää kyllä.

Blogi3

Omasta mielestä täytyy pitää huolta, ihan niin kuin kropastakin. Jos urheilet, pitää venytellä, levätä ja palautua. Jos et liiku yhtään, tiedät kyllä, miltä istumatyöläisen hartiat ja alaselkä tuntuvat. Jos vedät sitä henkistä maratonia päivästä toiseen, alkaa aivojen otsalohkon etuosan kuorikerroksen toiminta heikentyä. Silloin ei luovia ajatuksia putkahtele päähän, ongelmanratkaisukyky on heikonlaista ja päätöksiä on aika mahdotonta tehdä. Sinun on todella vaikeaa siirtyä asiasta toiseen ja pysyä samalla riittävän tarkkana. Epätoivo iskee ja ajatus sumenee, kaikki alkaa tuntua jotenkin niin hankalalta. Millaisia päätöksiä pystyt tekemään stressin sumentamilla aivoilla?

Blogi4

Oman työn suhteen ei pidä olla liian tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä, koska silloin ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi omia työnteon tapojaan, vaan jatkaa paahtamista samalla mallilla päivästä toiseen. Silloin on myös aika suuressa uupumisriskissä. Kun jarruttaa ja pysähtyy miettimään, voi keksiä innovatiivisia ja luovia ratkaisuja tehdä omaa työtään niin, että selviytyy niistä loppujen lopuksi helpommalla ja nopeammin. ”Laiskuus on luovuuden äiti.” Työkaverini kertoi, että kerran hän oli joutunut sanomaan asiakkaalle, ettei hänen toivettaan pystytä millään toteuttamaan. Työkaveri ei keksinyt ongelmaan ratkaisua, vaikka oli miettinyt sitä miten päin tahansa. Hän ajoi autolla puolisen tuntia kotiin, mietti ajomatkalla aivan jotain muuta kuin työtä ja kun hän laittoi kätensä kotiovenkahvaan, ratkaisu asiakkaan ongelmaan oli kirkkaana mielessä. Siellä jossain takaraivossa se oli muhinut valmiiksi, kun hän antoi sille huomaamattaan mahdollisuuden. Tämä on mahdollista, jos pää on kunnossa eikä ylikuormittunut.

Pidä aivoistasi siis hyvää huolta. Anna niille luppoaikaa. Koko ajan ei tarvitse olla online, koko ajan ei tarvitse suorittaa jotain. Älypuhelinta pitää ladata aika usein, niin pitää omaa päätäkin. Kun huomaat, että ajatus jumittaa ja aivotoiminta tuntuu puurolta, sano: ”Apua, yksi prosentti aivojen akkua jäljellä, äkkiä lataukseen!” Miten lataat päätäsi: sohvalla makaamalla, ulkoilemalla, halimalla, kokkaamalla, musiikkia kuuntelemalla, miten? Ota töissä hiljainen hetki itseksesi, käy vaikka ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Pysähdy.

Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, mutta työnantaja, joka haluaa pitää huolta työyhteisönsä henkisestä pääomasta, pysähtyy miettimään, millaisiin työnteon tapoihin yrityskulttuuri ihmistä kannustaa. Onko se jaksamisen rajoilla tempoilevaa vai yhteisöllisesti älykästä.

Olen myös puhunut tästä aiheesta henkilöstöllemme. Siihen liittyvä kalvosetti löytyy SlideSharesta: ”Aivot ei pysähdy koskaan, paitsi silloin, kun ihminen kuolee.”

Puhuin Keski-Suomen Tulevaisuusfoorumissa luovuudesta itseohjautuvassa organisaatiossa. Hetkeksi hämmennyin itsekin tuosta otsikosta, mutta aina kun puran kaiken atomeiksi, päädyn joka kerta ihmisten johtamiseen ja hyvinvoivaan työyhteisöön.

Minna TTT istumassa

Näytin itsestäni vähän typerän kuvan, jossa istun Kiasman lattialla jakkupuvussa ja korkkareissa. Minua pyydettiin tulemaan Työterveyslaitoksen julkaiseman TTT-lehden blogistikuvauksiin ihan rennosti farkuissa ja värikkäässä paidassa. Menin jakkupuvussa ja korkkareissa, koska en juuri koskaan käytä farkkuja. Istahdin siis lattialle sellaisena kuin olen.

Aira

“Nelikymppisenä minulle sanottiin, etten voi käyttää enää minihametta, mutta nykyään kukaan ei enää jaksa muistuttaa siitä”, on lähes 9-kymppinen Aira Samulin sanonut. Koska olemme lähtökohtaisesti erilaisia, ei löydy yhtäkään syytä olla muuta, kuin mitä oikeasti on. Työelämässäkin kannattaa rohkeasti kertoa oma mielipiteensä, sillä vaikka ei aina olisikaan oikeassa, oma ajattelu saattaa viedä jonkun toisen ajattelua eteenpäin ja silloin on yhdessä mahdollista luoda jotain uutta ja upeaa.

Olet varmaan kuullut sanonnat ”ei insinööri puhu tunteista” ja ”selitä niin, että humanistikin ymmärtää”. Lokeroimalla itsensä noinkin kätevästi, tulee sulkeneeksi monta tietä luovaan ajatteluun. Entä jos vaihtaisit näkökulmaa tai käsitystäsi itsestäsi?

Arvosta ihmistä sellaisena kuin hän on. Koskee myös sinua itseäsi. Kuuntele, mitä hän sanoo. Kuuntele, mitä itse sanot.

klarform

Työelämässä muutos tuo tullessaan aina pelkoa ja epävarmuutta. Sen kesto riippuu ihan siitä, miten muutosta ja jatkuvaa uudistumista viedään eteenpäin. Ihmisiä voidaan pitää jatkuvassa epävarmuuden tilassa, tai sitten ei.

Suomessa sota ja pulavuodet päättyivät 50-luvun nousukauteen. 1952 maksettiin viimeinen erä taloudellisesti raskaista sotakorvauksista. Sotavuodet olivat tuoneet tyhjiön myös taide-elämään, oltiin eletty pimennossa. Kun 1952 Helsingin Taidehalliin tuli Klar Form –näyttely Pariisista, oli se melkoinen kohahdus. Jouduttiin yhtäkkiä ja yllättäen arvioimaan abstraktismia. Ei ollut suomalaisen silmä tottunut sellaiseen. Keskustelu, pitääkö taiteen olla esittävää vai ei-esittävää oli ajan suuri kysymys ja se halkaisi vuosiksi taiteilijakunnan. Suomalaisen abstraktin taiteen ensimmäinen polvi olikin lähes kokonaan ruotsinkielistä. Syynä siihen oli se, että ruotsinkielinen lehdistömme suhtautui huomattavasti suomenkielistä lehdistöä hyväksyvämmin uuteen taiteeseen ja ruotsinkielisillä kriitikoilla oli abstraktismiin liittyvä sanasto paremmin hallussa, koska he olivat seuranneet koko ajan pohjoismaista kulttuurielämää, etenkin ruotsalaista taidekirjoittelua. Sotavuodet eivät olleet merkinneet heille niin suurta tyhjiötä kuin suomenkielisille. Heidän silmänsä olivat tottuneet.

moma

The Museum of Modern Artin (MoMa) sivuilta löytyi kaavio siitä, kuinka abstraktismi lähti kehittymään. Se on melkoinen kudelma, oikotietä on mahdoton löytää. Organisaatiossa tehtävät muutokset ovat myös kudelmia, yksi asia johtaa toiseen ja kaikki näkökulmat tulee ottaa huomioon, että päästään kauniiseen lopputulokseen. Niin, ettei kenellekään tule tunnetta tyhjiöstä tai pimennosta.

bogart-co

Bogart Co. edustaa yhtä aikakautta omassa nuoruusmusiikissani. Nyt kun katselen miesten kornilta vaikuttavaa tyyliä, en muista ihmetelleeni sitä silloin 80-luvulla. Todennäköisesti vaikuttivat ihan komeilta ja muodikkailta miehiltä. Senaikaiseen muotiin oli pikkuhiljaa silmä tottunut. Muoti ja pukeutumistrendit ovat loistava esimerkki siitä, kuinka ne lähtevät muodostumaan tavallisilta kuluttajilta, katumuodista. Bloggaajat ovat suunnannäyttäjiä, joilta muotisuunnittelijat poimivat vaikutteita ja vievät ne teolliseen tuotantoon. Enää ei kukaan muotisuunnittelija määrää, mikä on muotia, trendien siemenet löydetään aina katumuodista.

Slide02

Koukutuin yhtäkkiä Sons of Anarchy –sarjaan ja katsoin Netflixistä saatavilla olevat neljä tuotantokautta aika lyhyen ajan sisällä. Sarja on laadukkaasti tehty, mutta eniten minua kiehtoi se, millaisia rooleja sieltä moottoripyöräjengistä löytyi. Siellä oli liidereitä, oman tiensä kulkijoita ja heitä, jotka tekivät tunnollisesti sen, mitä käskettiin. Jokainen kantoi jengin liiviä ylpeydellä, se määritti heidän identiteettinsä. He kuuluivat jengiin voimakkaasti. Organisaatioissa on synnynnäisiä liidereitä, heitä, jotka vievät firmaa eteenpäin ja ovat johtajia ilman johtajan titteliä. Sieltä löytyy myös heitä, jotka tekevät työtään intohimolla, mutta ovat oman tiensä kulkijoita. Heille pitää näyttää suunta, mihin ollaan menossa ja he menevät sinne parhaaksi katsomallaan tavalla. Aika iso joukko on heitä, jotka tekevät sen, mikä pitää tehdä ja heidän työtään tulee ohjata tarkemmin. Joillakin valmiudet itseohjautuvuuteen ovat luonnostaan suuremmat. Kaikkia ei millään voi puristaa samaan muottiin. Jokaisella on oma itseohjautuvuuden aste, jota voi lähteä kehittämään, jos hän itse niin haluaa. Jokaisella on myös tarve kuulua johonkin ja tuntea itsensä tärkeäksi. Pistää ne liivit päälle ja sanoa, että tämä on minun jengini.

Niin, ja jos mietit, miksi ihmeessä tämä jakkupukuinen korkkarityyppi kiinnostui noinkin väkivaltaisesta moottoripyöräjengisarjasta, niin kaiken takana oli äärimmäisen lahjakas näyttelijä http://images.boomsbeat.com/data/images/full/196732/hot-charlie-hunnam-pictures-jpg.jpg.

Abstraktismin synty, muotitrendien kehittyminen ja äijien vahva sitoutuminen moottoripyöräjengiin liittyvät kaikki muutoksen ja uudistumisen johtamiseen. Jos tehdään yhtäkkiä iso muutos, siihen ei silmä ehdi tottua, kukaan ei tunne kuuluvansa mihinkään ja syntyy epävarmuuden ilmapiiri. Kohtuuttoman suuri osa ihmisten energiasta menee märehtimiseen, eli täysin hukkaan. Epävarmuus tapaa luovuuden, silloin ei synny mitään uutta.

Slide05

Kiire, liiallinen työkuorma ja elämä, jossa ei tule koskaan pysähtyneeksi, tappaa myös aivan varmasti luovuuden. Jatkuva ylikuormitus tyhmentää, oli jossain tutkimuksessa todettu. Koko organisaation etu on, jos ihmisten työkuormat ovat kohtuullisia niin, että heillä on aikaa pysähtyä myös ideoimaan ja kehittämään työtään. Se vie bisnestä eteenpäin.

Ihmisestä tulee samalla tavalla uhanalainen, kuin pandasta, jos hän ei pidä itsestään huolta. Opettele pysähtymään, jos et sitä vielä osaa. Nouse välillä katsomaan omaa tekemistäsi helikopteriperspektiivistä ja mieti, onko siinä mitään järkeä. Älä anna itsesi mennä loputtomaan juoksupyörään. Sieltä on vaikea hypätä pois.

Slide07

”Olemme molemmat huonoja mutta yhdessä lyömättömiä”, on Keith Richards sanonut. Lausahdus on aika hurmaava noinkin legendaarisen bändin kitaristilta, mutta siihen kiteytyy paljon. Kukaan meistä ei ole vahva yksin, jokainen onnistuu paremmin jonkun toisen kanssa. Joko yhdessä tekemällä tai saamalla tukea omaan työhönsä.

Slide08

The Beatlesin tarina on mielenkiintoinen. Jokainen heistä oli suuri taiteilija, kukaan ei ollut ylitse muiden. Heidän johtajansa oli manageri Brian Epstain, joka puki pojille puvut päälle ja lähetti heidät parturiin. He olivat sanavalmiita ja hauskoja poikia, jotka näyttivät unelmavävyiltä. Epstain systemaattisesti brändäsi Beatlesin puuttumatta juurikaan heidän musiikilliseen tuotantoonsa. Kun Epstain kuoli 1967, alkoi bändin alamäki ja taiteelliset erimielisyydet. Johtaminen on mahdollistamista ja esteiden poistamista niin, että työnteko sujuu parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, että luovuus pääsee kukkimaan eikä energia kulu erimielisyyksiin ja asioiden vatvomiseen. Toiset porukat ovat itseohjautuvampia kuin toiset.

naulakkoleena

Lehtileike on viime syyskuun Hesarista. Naulakko-Leena teki lähes 40-vuotisen työuransa Kansallisoopperan vaatenaulakossa. Hänen tavassaan tehdä työtä on täytynyt olla jotain erityistä. Hän on tehnyt sitä upealla asenteella ja omalla persoonallaan. Jokaiselta työpaikalta löytyy tämmöisiä naulakkoleenoja. Yleensä kyse on ihmisestä, joka tekee työtä omalla tyylillään, positiivisella otteella; tuottaa hyvää mieltä ympärilleen pienillä asioilla.

Miksi näistä naulakkoleenoista kannattaa olla ylpeä? No, ihan sen vuoksi, kun 80% yrityksistä kertoo mainoksissaan tarjoavansa ylivertaisia asiakaskokemuksia. Mutta kun asiaa lähdetään tutkimaan, niin vain 8% asiakkaista kertoo, että asiakaskokemus oli erinomainen. Kuka sitä asiakaskokemusta tuottaa? Mainostoimisto vai jokainen, joka yrityksen nimissä kohtaa asiakkaan?

Slide09

Tunteet ohjaavat yllättävän paljon toimintaamme. Kyse ei ole pelkästä lätinästä, koska asiaa on tutkittu muutenkin kuin empiirisesti. Jarkko Rantanen on kirjoittanut tunteiden merkityksestä työelämässä pari lukemisenarvoista kirjaakin.

Puheenvuoroni aihe oli luovuus itseohjautuvassa organisaatiossa. Tarinastani tuli polveileva, mutta kuten jo alussa mainitsin, kaiken atomeiksi purkamalla päädytään aina ihmisten johtamiseen. Kun työyhteisö voi hyvin ja olo on turvallinen, luovuuskin kukkii.

”Mieti, mitkä ovat niitä pieniä asioita työyhteisössäsi, joilla ihmisen luovuuden saa kukkimaan? Mitä teet asian eteen huomenna?” Tämän kysymyksen esitin omalta osaltani työpajan osallistujille. Heiltä tuli paljon hyviä ideoita, mutta itse tykkäsin erityisesti yksinkertaisesta, mutta välillä niin vaikeasta: Kehun, kiitän ja olen läsnä.

Vietin lauantaina kuusi tuntia kaupungilla. Kuljeskelin kaupoissa, istuskelin kahvilla. Luin kirjaa ulkona penkillä. Tein ihan hyviä löytöjä kaupoista, kerrankin, kun oli aikaa. Välillä huomasin vain olevani, ihan hiljaa.

Kotiin on kaupungilta kymmenen minuutin kävelymatka, mutta 11-vuotias tyttöni halusi, että olen lähellä, jos hän tarvitsee minua. Päivän aikana näin tuon viisijäsenisen tyttöporukan kerran ohimennen, mutta minulle soitettiin usein ja kerrottiin ihanista korviksista, ihanista paidoista, ihan hulluista sattumista ja jostain muusta, mistä en soittajan kikatuskohtauksen vuoksi saanut oikein selvää. ”Missä oot?” oli myös tärkeä kysymys, jonka kuulin usein.

Tässähän minä olen, ihan niin kauan aikaa, kun sinä tarvitset minua, rakas lapseni. Hetki hetkeltä kasvat kauemmas, venytät rajoja ja tunnut tarvitsevan vähemmän, mutta oikeasti tarvitset enemmän.

Tarvitseminen ei lopu koskaan. Eikä sen pidäkään. Työelämässä, kun muutetaan organisaatiota ja vaihdetaan esimiehiä, ensimmäinen kysymys henkilöstöltä on: ”Kenelle voin kertoa, kuka minua kuuntelee?” Kuka välittää?

Usein esimies ei edes ole se, joka huomaa kaiken ja ehtii välittää. Iso voima on työyhteisöllä, niillä työkavereilla, jotka työskentelevät siinä vieressä ja panevat merkille puolesta sanasta, millä tuulella olet. He ovat niitä, jotka huomaavat ja välittävät myös silloin, kun itse et enää tajua. Kun luulet omaavasi mystiset supervoimat, vaikka oikeasti ajatuksesi kiertävät kehää ja olet uupumuksen partaalla. Silloin työkaverisi sanoo, että kuules nyt, pitäisikö vähän hiljentää? Lähellä oleva työkaveri, joka välittää, on uskomattoman arvokas. Hän voi sanoa sinulle, hän voi kertoa esimiehelle ja HR-tädille. Silloin viritetään turvaverkko ja kannatellaan. Ei jätetä yksin.

Kaikki eivät edes tarvitse tukea, mutta jokainen haluaa tietää: ”Missä oot, jos tarviin sua?”

Pidä itsestäsi ja työkaveristasi hyvää huolta! –kalvosettini

Eräänä aamuna tietokoneelleni avautui viesti: ”Moro Minna. Laitoin äsken mokkamasterit tulille – vasemmanpuoleisessa pannussa on tummaa paahtoo.”

Viesti oli miespuoliselta työkaveriltani. Hän tiesi, että minulla on tapana keittää töissä tummapaahtoista kahvia keittimellä, koska suhtaudun hieman epäluuloisesti automaattikahviin. Usein hän oli sattunut samaan aikaan pannun äärelle, kiitellyt kovasti vaivannäöstä ja pohtinut, että voisihan sitä itsekin joskus.

Yhtenä päivänä toinen työkaverini tuli viereeni taukotilan sohvalle siemaillen inkiväärijuomaa. Yhtäkkiä hän katosi ja tuli kohta takaisin mukanaan inkivääripussukka minullekin. Tein siitä itselleni annoksen. Hirveän pahaahan se oli, mutta urhoollisesti kaiken join. Juomalla oli paljon hyviä terveysvaikutuksia, mutta eniten ne vaikutukset tuntuivat lämpimänä tunteena rinnan seudulla.

Kerran tein jo lähtöä firman juhlista, kun hieman kuohujuomaa nauttinut työkaverini halusi minulta hetken. Kuuntelin puolisen tuntia hänen pohdintaansa siitä, saanko minä tarpeeksi arvostusta ja palautetta työstäni. ”Miten sinä jaksat aina olla niin positiivinen, mistä saat energiasi?”

Jäin pohtimaan työkaverini sanoja. On totta, että palautetta ja arvostavia sanoja saa ihan liian harvoin. Jokainen tarvitsee palautetta varsinkin siitä, että on työyhteisössä ihmisenä tärkeä. Tuollainen aito purskahdus tuntuu syvällä ja antaa kaikelle tekemiselle merkityksen. Se keventää askelta ja antaa uskomatonta voimaa, joka vie eteenpäin. Hyvä mieli näkyy aivan varmasti sekä työkavereille että asiakkaille. Se on hymy, joka jää kasvoille.

Tärkeintä työelämässä on, että varsinainen työ sujuu hyvin. Että sen tekemiseen on varattu riittävästi aikaa, syntyy valmista ja pääsee vielä itsekin kehittymään. Aika mukavaa on lisäksi se, että ympärillä on työkavereita, joiden kanssa on ilo työskennellä.

Yhteishengen positiivinen voima vie yhteisöä eteenpäin, vaikka kaikkien asenteet eivät aina aivan kohdillaan olisikaan. Nyreinkin tyyppi tempautuu toisinaan mukaan, kun ei oikein muutakaan voi. Joskus voi ihan vahingossa innostua.

Myönteisyys toimii joka suuntaan. Eräs johtaja ei ollut kovin innostunut lomakkeista. Assistentti lähestyi häntä toiveikkaasti allekirjoituspyynnöllä laittamalla lomakkeen päälle karkin ja lappuun lupauksen, että kun palautat tämän allekirjoitettuna, saat tikkarin. Lomake palautui ennätysajassa.

Hetki, jossa joku huomaa toisen, pysähtyy lähelle ja välittää, on kullanarvoinen. Sellainen hetki työn arjessa on kuin kevään ensimmäinen leskenlehti, joka yllättäen tunkee esiin harmaasta maasta. Se ilahduttaa ja jää ajatuksiin lämpimänä häivähdyksenä.

Sellainen työkaveri on aarre. Ja parasta tässä on se, että meistä jokainen voi olla sitä toisillemme.

Kolumni on julkaistu Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 14.5.2013

”Henkilöstöä ei tarvitse motivoida, sillä jos yritykseen on valittu oikeat ihmiset, he motivoituvat itse. Tärkeintä on olla riistämättä heidän motivaatiotaan.” Suurin piirtein noin julistaa Jim Collins klassikkokirjassaan Hyvästä paras. Mutta mitä tarkoittaa motivaatio ja miten sen voi riistää?

Jos ei kauheasti huvita, tekee työssään sen, mikä pitääkin tehdä. Jos huvittaa todella paljon, silloin antaa itsestään parhaimman panoksen. Sitä tarkoittaa motivaatio.

Kävin puhumassa työhyvinvoinnista ja hyvästä johtamisesta lukioiden rehtoreille ja opettajille. Tilaisuuden jälkeen tapahtui spontaani avautuminen. Kyseistä opettajaa harmitti, kun luokkien tulostimet eivät juuri koskaan toimi. Kun on suunnitellut tunnin huolellisesti ja haluaa tulostaa oppilaille materiaalit, niin ottaahan se hermoon, jos tulostin ei toimi. Ja yleensä se ei toimi. Aina pitää olla varasuunnitelma. Kuinka motivoitunut opettaja astelee luokan eteen tuollaisen välituntikokemuksen jälkeen?

Minulla oli etuoikeus katsella elokuvaa, jota en ollut itse valinnut. Tässä Disneyn Räyhä-Ralf-elokuvassa (sisältää juonipaljastuksia) päähenkilö oli 30 vuotta vanhan pelin pahis. Häntä harmitti asua kaatopaikalla, kun muut pelin hahmot asuivat kauniissa talossa ja viettivät siellä aikaa yhdessä. Räyhä-Ralfia ei arvostettu, hänen työpanostaan ei katsottu tärkeäksi. Siksi hän päätti lähteä etsimään arvostusta toisesta pelistä. Hän halusi olla sankari ja saada mitalin. Koska peli ei ole mitään ilman kunnon pahista, se sai päälleen lapun ”epäkunnossa” ja uhkauksen, että töpseli vedetään lopullisesti pois pistorasiasta. Muut hahmot ymmärsivät vasta tässä vaiheessa, kuinka tärkeä Räyhä-Ralfin työpanos oli ollut.

Peruslähtökohta sujuvalle työnteolle on siis toimiva työympäristö. Että härvelit ovat kunnossa eikä niiden vuoksi tarvitse ahdistua. Mutta huippumotivaation saavuttamisesta johtamisoppaat kertovat sitä samaa tarinaa; hyvässä työyhteisössä työllä pitää olla jokin suurempi merkitys ja visio, mitä kohti yhdessä mennään. Jokaisella pitää olla tiedossa henkilökohtainen tavoite ja kirkas käsitys siitä, mitä häneltä odotetaan. Ja tunne siitä, että hänen työtään arvostetaan. Aika simppeliä teoriassa, mutta usein niin vaikeaa muuttaa todellisuudeksi.

Kun tekee töitä intohimon purskeessa, ei välttämättä tarvitse kannustusta. Silloin tietää tekevänsä oikeita asioita ja olevansa tärkeä. Mutta kun heikko hetki koittaa, ylittyy hiuksenhieno raja epävarmuuden toiselle puolelle, jossa kyseenalaistaa kaiken. Silloin muistelee niitä kuulemiaan kiitoksen sanoja ja kerää niistä voimaa uuteen nousuun. Jos niitä sanoja ei löydy muistin lokeroista, saattaa olla, että enää ei huvita.

Kiitoksen ja arvostuksen sanoilla on suuri voima. Jokaisen pitäisi tuntea olevansa työyhteisössä tärkeä, tärkeä sekä ihmisenä että osana kokonaisuutta. Se tunne ratkaisee, huvittaako vähän vai todella paljon.

Hieman huolestuneena katselin vauhdikasta ja viihdyttävää 007 Skyfall –elokuvaa, jossa James Bond jälleen kerran työskenteli ääriolosuhteissa. Ammatinvalintakysymys, tiedän, mutta ovathan työhyvinvointiasiat tärkeitä toimialasta riippumatta.

”Älä tule sairaana töihin”, ohjeistetaan. Lähinnä varmasti ajatellaan, että toipumisaika pitenee ja samalla tulee tartuttaneeksi työkaverit. Silloin puhutaan yleensä flunssasta, ei vuotavista avohaavoista. Kyseisessä tapauksessa tartuntavaaran riski on olemassa, jos ei kuulu siihen henkilöstöryhmään, jota herra Bondin on määrä suojella.

Vuotavat avohaavat voidaan kategorisoida työtapaturmiksi. Salaisen agentin työssä työtapaturmia sattuu tilastollisesti keskimääräistä enemmän. Runsaasti enemmän. Tapaturmien laatu poikkeaa hieman IT-alalla tapahtuvista työtapaturmista. Kun ankarasti pohdin, tuli omasta työyhteisöstä mieleen tapaus takavuosilta, jolloin joku oli tökännyt vahingossa auton avaimella silmäänsä parkkihallissa (ei tarkentavia kysymyksiä, kiitos).

James Bondin ergonomia on toisinaan heikolla tolalla, koska hän suosii vaihtoehtoisia tapoja käyttää esimerkiksi hissiä. Hississä seisoessaan voi aina ojentaa ryhdin suoraksi ja vetää hartiat taakse. Jos käyttää hissiä pitämällä kiinni sen pohjasta niin, että roikkuu hissikuilun puolella, täytyy noudattaa erityistä varovaisuutta, vaikka saahan siinä toki mukavan venytyksen selkään. Myös junan katolla matkustaessa täytyy ottaa huomioon vähän erilaisia asioita, kuin jos istuisi ryhdikkäänä junan penkillä. Koska en edes kykene kaikkia riskitekijöitä listaamaan, suosittelen matkustamista junan sisätiloissa.

Työssä jaksamisen kannalta on tärkeää, että osaa viettää vapaa-aikaa, jonka aikana tapahtuu palautumista. Rentoutumista ei ole hyvä suorittaa tissuttelemalla alkoholia joka ilta, koska se vaikuttaa suoraan unen laatuun. James Bond ei todellakaan tissuttele, hän kaataa väkijuomaa kurkusta alas kaksin käsin. Myös tässä tapauksessa unen laatu häiriintyy ja palautuminen jää tapahtumatta.

Läheisiä ihmissuhteita kannattaa vaalia, sillä toista lähellä pitämällä stressihormonin eritys vähenee ja arjen haasteista on helpompi selviytyä. Tähän osa-alueeseen James Bond panostaa, sillä sen verran kiitettävästi hän hakeutuu ihokontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Mutta, herra Bond, täyttävätkö nuo irtosuhteet sittenkään kaikkia läheisyyden tarpeita?

Muistetaan kuitenkin, että kokonaisvaltainen hyvinvointi ja jaksaminen ovat aina omalla vastuulla. Ihminen on kokonaisuus, joka tarvitsee älyllisten haasteiden lisäksi riittävästi unta, oikeanlaista ravintoa, virkistävää liikuntaa ja paljon rakkautta. Työyhteisön tehtävänä on tukea hyvinvointia, mutta vastuu jää aina itselle, vaikka HR olisi kuinka huolissaan.

Näen, kuinka epäusko leviää kasvoillesi. Esimiestyökö kutsumusammatti? Käsi ylös, kuinka monen esimies tekee kutsumustyötä? Kyllä niitä käsiä nousee, ehkä harvakseltaan, mutta nousee kuitenkin. Voi olla, että aika moni ei edes tiedä, miltä se tuntuisi, jos oma esimies olisi kiinnostunut ihmisten johtamisesta. Toisille ihanteellisin tilanne on taas se, jos pomo pysyy arjessa riittävän kaukana, jättää rauhaan, eikä puutu. Ei tule viisastelemaan asioissa, joista hän ei mitään edes tajua, koska on vieraantunut oikeasta työstä.

Aika tavallista on, että esimieheksi ajaudutaan. Vähän niin kuin lasten harrastuksissa, kun joukkueen vanhempien kokouksessa kysytään, kuka haluaa olla rahastonhoitaja ja kuka alkaa pyörittää kioskia peli-iltoina. Kun sitten vahingossa saa pakkoliikkeen ja nyökäyttää päätään väärässä kohdassa, huomaa olevansa joukkueenjohtaja ja tekevänsä puolipäivähommaa joukkueen hyväksi. Joskus esimiehiä valitessa käy juuri näin. Ei ole vaihtoehtoja, ole sinä. Kyllä sinä pärjäät.

Siinä sitä sitten ollaan kymmenen ihmisen esimiehenä. Olo on kuin kylmään veteen heitetyllä. Rannalla isompi pomo kiikaroi, että osaako se uida ja sen todettuaan siirtyy tuijottamaan jotain muuta. Räpiköiköön rauhassa. Vähän se kylmä vesi ahdistaa, mutta pää on sentään pinnan yläpuolella. Puoli metriä kerrallaan matka etenee. Kutsumustyökö? Voisitko antaa minun uida rauhassa?

Toisinaan esimiestyö on koristeltu glitterillä ja kaikella sellaisella, mikä harakoita kiinnostaa. Status. Kuulostaa aika hyvältä sanoa baaritiskillä: ”Noh, minulla on kymmenen alaista…” Varmasti se tuo lisäarvoa kyseiseen iltaan. Mitä lisäarvoa se tuo niiden ”alaisten” elämään, jos esimies ei aidosti ole kiinnostunut henkilöstöstä?

Tutustuin viime syksynä julkisella sektorilla työskentelevään, hyvin tomeraan ja pelottomaan karjalaisrouvaan. Hänen missionaan, ennen eläkkeelle jäämistään, on muuttaa organisaation ajattelutapaa työhyvinvoinnin suhteen. Hänellä on virkansa puolesta valtuudet sanoa, ottaa kantaa ja hän on tätä valtuutusta rohkeasti käyttänytkin; käväisi eräänä päivänä sanomassa organisaation ylimmälle pomolle, että sinulla on alaisena johtaja, jonka ei pitäisi olla missään tekemisissä ihmisten kanssa. Toivon sydämestäni, että hän saa muutospyörän liikkumaan. Vähän kerrallaan, mutta liikkeelle kuitenkin.

Esimiestyö on vaikeaa, koska siinä täytyy olla aidosti kiinnostunut ihmisestä. Kysyä, mitä hänelle kuuluu ja pohtia, onko hänen työnsä ihmisen kokoinen. Pitäisikö hänen työtään tukea, mistä hän mahtaisi innostua. Olisiko hän onnellisena jopa taloudellisesti tuottavampi. Kyse on loppujen lopuksi yksinkertaisista asioista, ihmisen lähelle pysähtymisestä. Monimutkaiseksi se muuttuu siinä vaiheessa, jos esimies ei ole sisäistänyt perustehtäväänsä: olla vastuussa oman tiiminsä henkilöiden työhyvinvoinnista. Kuinkahan monta prosenttia se kattaa henkilön koko elämän hyvinvoinnista? Laskekoon, ken uskaltaa.

Kolumni on julkaistu Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 14.8.2012