Avainsana-arkisto: arvostus

Uusi työ on aina uusi alku. Kun on tehnyt töitä 20 vuotta samalla toimialalla, olo on hyvin kotoisa, vaikka työympäristö muuttuikin. Tärkeintä on aina se, mitä yhdessä halutaan saavuttaa ja millä tavalla. Kun toimitusjohtaja Jari soitti ja sanoi haluavansa minut mukaan, ei ensimmäinen ajatukseni ollut, että mahtavaa, minulle tarjotaan töitä, vaan se, että 55 henkilön yritys haluaa panostaa niin paljon henkilöstöön, että haluaa minut sinne. Niitä odotuksia lähden nyt lunastamaan omalla työlläni. Eka viikko on takana. Tunnelmia videolla.

Mainokset

Yksi meidän työhuoneemme leideistä sai syksyllä suloisen tyttövauvan. Me muut päätimme olla prinsessan haltiatarkummeja ja antaa hänelle jotain itsestämme. Minä annoin rohkeuden, joka on ominaisuuksistani vahvistunut viime vuosina eniten. Halusin antaa hänelle uskallusta olla rohkea niissä asioissa, joilla on hänelle merkitystä.

Sitä ajatusta olen tainnut kahdelle tytöllenikin korostaa. Tätä kirjoittaessani 8-vuotias tuli kertomaan, kuinka hän oli pessyt monta muoviastiaa ja vielä olisi paljon jäljellä. Teimme työnjaon: minä pesin loput astiat, ja hän kirjoitti kolumnia. Pyysin häntä kertomaan, mitä tarkoittaa rohkeus. Näin hän kirjoitti: ”Pitää itse päättää missä haluaa olla rohkea, eikä tee sellaisia asioita mitä ei halua tai uskalla, taikka mikä pelottaa. Pitää olla omanlainen ihminen. Ja olla itse omissa asioissa rohkea.”

Teema oli esillä viime kesänä huvipuistossa, kun tytöt juoksivat laitteesta toiseen ja itse kävin vain heppakarusellissa. Olisin ollut heidän silmissään rohkea, jos olisin kieppunut kaikkein hurjimmissakin laitteissa, mutta itselleni sellaisella uskalluksella ei olisi ollut merkitystä. Arvostusta olisin saanut varsinkin esiteini-ikäisen silmissä, mutta mitä olisinkaan silloin hänelle opettanut rohkeudesta? Olisinko ollut omanlainen ihminen, kuten kuopukseni asian ilmaisi?

Rohkeuden vastakohtia ovat pelokkuus ja arkuus. Lievempi, mutta paljon yleisempi versio voisi olla mukavuudenhaluisuus. On helpompaa tehdä asioita tutulla ja turvallisella tavalla kuin haastaa omia rajojaan. ”Et koskaan tiedä rajojasi, ellet ylitä niitä”, on runoilija William Blake sanonut 1800-luvun taitteessa. Olisiko sittenkin syytä etsiä rajoja, jotka voi ylittää, ja siten voimaantua omasta rohkeudestaan?

Työyhteisöni on miettinyt yrityksemme arvoja päivittäisen tekemisen kautta. Rohkeus-arvoa kuvaamaan koostimme ryhmätöiden perusteella kolme lausetta: ”Pystyn vieläkin parempaan. Uskallan myöntää ongelmat. Uskallan tarttua härkää sarvista.” Jokainen noista vaatii paljon uskallusta, omien rajojen kyseenalaistamista ja niiden paukuttelua.

Kyse ei ole ennätystenkirjoihin ikuistettavista asioista, vaan arkirohkeudesta: Omasta uudistumisesta, jatkuvasta oppimisen innosta ja uteliaisuudesta. Siitä, että tekee työnsä toimeen tarttuen, parempaa rakentaen ja toisinaan odotuksetkin ylittäen, ei valmista maailmaa odottaen ja sen puutteista valittaen. Kun uskaltaa, kasvaa rohkeus. Kun epäröi, kasvaa pelko.

Toisinaan kuitenkin armollisuus itseä kohtaan vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin rajojen ylittäminen. Se vaatii uskallusta vain olla, ihan rauhassa ja ilman jatkuvaa suorittamista. Tässä asiassa olen edennyt jo siihen pisteeseen, että joudun keräämään rohkeutta tarttuakseni imuriin. ”Nyt ylös sohvalta! Rupea suorittamaan sitä siivousta, olet ollut jo riittävän armollinen itsellesi.”

Rohkeudessa on hyvä olla kohtuullinen, määritellä omat rajat ja niiden ajoittaisesta ylittämisestä koituva voimaantumisen hyöty. Päättää, kuinka paljon uskallusta tarvitsee saavuttaakseen haluamansa ja onko se sen arvoista. Ne päätökset täytyy tehdä itseä ja toisia kunnioittaen niin, ettei synnytä jälkeensä kaaosta ja tuhoa. Sillä suurinta rohkeutta on kantaa vastuu tekemistään ratkaisuista – olla rohkea omissa asioissaan.

Eräänä aamuna tietokoneelleni avautui viesti: ”Moro Minna. Laitoin äsken mokkamasterit tulille – vasemmanpuoleisessa pannussa on tummaa paahtoo.”

Viesti oli miespuoliselta työkaveriltani. Hän tiesi, että minulla on tapana keittää töissä tummapaahtoista kahvia keittimellä, koska suhtaudun hieman epäluuloisesti automaattikahviin. Usein hän oli sattunut samaan aikaan pannun äärelle, kiitellyt kovasti vaivannäöstä ja pohtinut, että voisihan sitä itsekin joskus.

Yhtenä päivänä toinen työkaverini tuli viereeni taukotilan sohvalle siemaillen inkiväärijuomaa. Yhtäkkiä hän katosi ja tuli kohta takaisin mukanaan inkivääripussukka minullekin. Tein siitä itselleni annoksen. Hirveän pahaahan se oli, mutta urhoollisesti kaiken join. Juomalla oli paljon hyviä terveysvaikutuksia, mutta eniten ne vaikutukset tuntuivat lämpimänä tunteena rinnan seudulla.

Kerran tein jo lähtöä firman juhlista, kun hieman kuohujuomaa nauttinut työkaverini halusi minulta hetken. Kuuntelin puolisen tuntia hänen pohdintaansa siitä, saanko minä tarpeeksi arvostusta ja palautetta työstäni. ”Miten sinä jaksat aina olla niin positiivinen, mistä saat energiasi?”

Jäin pohtimaan työkaverini sanoja. On totta, että palautetta ja arvostavia sanoja saa ihan liian harvoin. Jokainen tarvitsee palautetta varsinkin siitä, että on työyhteisössä ihmisenä tärkeä. Tuollainen aito purskahdus tuntuu syvällä ja antaa kaikelle tekemiselle merkityksen. Se keventää askelta ja antaa uskomatonta voimaa, joka vie eteenpäin. Hyvä mieli näkyy aivan varmasti sekä työkavereille että asiakkaille. Se on hymy, joka jää kasvoille.

Tärkeintä työelämässä on, että varsinainen työ sujuu hyvin. Että sen tekemiseen on varattu riittävästi aikaa, syntyy valmista ja pääsee vielä itsekin kehittymään. Aika mukavaa on lisäksi se, että ympärillä on työkavereita, joiden kanssa on ilo työskennellä.

Yhteishengen positiivinen voima vie yhteisöä eteenpäin, vaikka kaikkien asenteet eivät aina aivan kohdillaan olisikaan. Nyreinkin tyyppi tempautuu toisinaan mukaan, kun ei oikein muutakaan voi. Joskus voi ihan vahingossa innostua.

Myönteisyys toimii joka suuntaan. Eräs johtaja ei ollut kovin innostunut lomakkeista. Assistentti lähestyi häntä toiveikkaasti allekirjoituspyynnöllä laittamalla lomakkeen päälle karkin ja lappuun lupauksen, että kun palautat tämän allekirjoitettuna, saat tikkarin. Lomake palautui ennätysajassa.

Hetki, jossa joku huomaa toisen, pysähtyy lähelle ja välittää, on kullanarvoinen. Sellainen hetki työn arjessa on kuin kevään ensimmäinen leskenlehti, joka yllättäen tunkee esiin harmaasta maasta. Se ilahduttaa ja jää ajatuksiin lämpimänä häivähdyksenä.

Sellainen työkaveri on aarre. Ja parasta tässä on se, että meistä jokainen voi olla sitä toisillemme.

Kolumni on julkaistu Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 14.5.2013

”Henkilöstöä ei tarvitse motivoida, sillä jos yritykseen on valittu oikeat ihmiset, he motivoituvat itse. Tärkeintä on olla riistämättä heidän motivaatiotaan.” Suurin piirtein noin julistaa Jim Collins klassikkokirjassaan Hyvästä paras. Mutta mitä tarkoittaa motivaatio ja miten sen voi riistää?

Jos ei kauheasti huvita, tekee työssään sen, mikä pitääkin tehdä. Jos huvittaa todella paljon, silloin antaa itsestään parhaimman panoksen. Sitä tarkoittaa motivaatio.

Kävin puhumassa työhyvinvoinnista ja hyvästä johtamisesta lukioiden rehtoreille ja opettajille. Tilaisuuden jälkeen tapahtui spontaani avautuminen. Kyseistä opettajaa harmitti, kun luokkien tulostimet eivät juuri koskaan toimi. Kun on suunnitellut tunnin huolellisesti ja haluaa tulostaa oppilaille materiaalit, niin ottaahan se hermoon, jos tulostin ei toimi. Ja yleensä se ei toimi. Aina pitää olla varasuunnitelma. Kuinka motivoitunut opettaja astelee luokan eteen tuollaisen välituntikokemuksen jälkeen?

Minulla oli etuoikeus katsella elokuvaa, jota en ollut itse valinnut. Tässä Disneyn Räyhä-Ralf-elokuvassa (sisältää juonipaljastuksia) päähenkilö oli 30 vuotta vanhan pelin pahis. Häntä harmitti asua kaatopaikalla, kun muut pelin hahmot asuivat kauniissa talossa ja viettivät siellä aikaa yhdessä. Räyhä-Ralfia ei arvostettu, hänen työpanostaan ei katsottu tärkeäksi. Siksi hän päätti lähteä etsimään arvostusta toisesta pelistä. Hän halusi olla sankari ja saada mitalin. Koska peli ei ole mitään ilman kunnon pahista, se sai päälleen lapun ”epäkunnossa” ja uhkauksen, että töpseli vedetään lopullisesti pois pistorasiasta. Muut hahmot ymmärsivät vasta tässä vaiheessa, kuinka tärkeä Räyhä-Ralfin työpanos oli ollut.

Peruslähtökohta sujuvalle työnteolle on siis toimiva työympäristö. Että härvelit ovat kunnossa eikä niiden vuoksi tarvitse ahdistua. Mutta huippumotivaation saavuttamisesta johtamisoppaat kertovat sitä samaa tarinaa; hyvässä työyhteisössä työllä pitää olla jokin suurempi merkitys ja visio, mitä kohti yhdessä mennään. Jokaisella pitää olla tiedossa henkilökohtainen tavoite ja kirkas käsitys siitä, mitä häneltä odotetaan. Ja tunne siitä, että hänen työtään arvostetaan. Aika simppeliä teoriassa, mutta usein niin vaikeaa muuttaa todellisuudeksi.

Kun tekee töitä intohimon purskeessa, ei välttämättä tarvitse kannustusta. Silloin tietää tekevänsä oikeita asioita ja olevansa tärkeä. Mutta kun heikko hetki koittaa, ylittyy hiuksenhieno raja epävarmuuden toiselle puolelle, jossa kyseenalaistaa kaiken. Silloin muistelee niitä kuulemiaan kiitoksen sanoja ja kerää niistä voimaa uuteen nousuun. Jos niitä sanoja ei löydy muistin lokeroista, saattaa olla, että enää ei huvita.

Kiitoksen ja arvostuksen sanoilla on suuri voima. Jokaisen pitäisi tuntea olevansa työyhteisössä tärkeä, tärkeä sekä ihmisenä että osana kokonaisuutta. Se tunne ratkaisee, huvittaako vähän vai todella paljon.