Enemmän tekoja

Luet paljon blogipostauksia, joissa kerrotaan, millaista on hyvä johtaminen. Saatat kirjoitella sellaisia itsekin. Nyökyttelet lukemallesi ja kirjoittamallesi, sekä niille kaavioille, joissa verrataan managerien ja liidereiden erilaisia tapoja toimia. Olet samaa mieltä. Kaikesta. Koska itsekin sellainen. Siis se liideri.

Luet blogipostauksia, joissa kerrotaan, millainen on voittava yrityskulttuuri ja hyvä työelämä. Nyökyttelet, olet samaa mieltä. Kaikesta. Koska… niin, miksi? Näkyvätkö nuo upeat ajatukset arjen tekoina omassa toiminnassasi? Siis ihan joka päivä? Vai pidätkö kerran kuukaudessa, tai jopa harvemmin, henkilöstölle monologin, jossa kerrot häivähdyksiä ylätuulesta? Vähän kuulijoiden tukka liehuu, mutta eipä ne sanat taida muuten koskettaa. Jos roolisi yrityksessä on sellainen, että mahdollisuutta edes siihen kuukausimonologiin ei ole, niin mistä henkilöstö tietää, että olet liideri? Entä, jos valitsisin sinun työpaikaltasi kenet tahansa ja kysyisin, millainen liideri olet, mitä hän vastaisi? Pahimmassa tapauksessa hän kysyisi: ”Kuka?”

Pienessä yrityksessä arjen teot ovat helpompia kuin suuressa, tietenkin, mutta myös pienessä yrityksessä voit aivan helposti kadota neljäksi päiväksi työmatkalle ja istua viikon viimeisen arkipäivän kopissa lukemassa sähköpostejasi, kirjoittamassa tarjouksia, raportteja, suunnitelmia, exceleitä. Välillä voit lukaista kivan blogipostauksen johtamisesta ja samaistua siihen. Kenellekään omista ihmisistäsi et kuitenkaan ehtinyt koko viikon aikana sanoa mitään, paitsi tervehtiä kahviautomaatilla. Mutta sehän riittää, koska käyntikortissasi lukee johtaja.

Ei, en minä kiusaa sinua, haluan vaan saada sinut pysähtymään. Tiedät itsekin, että johtajuus on arjen tekoja, ihan joka päivä. Sanoja on maailma täynnä ja sanat itsessään eivät merkitse mitään, teot merkitsevät. Vähän sama, kuin että kävisit kerran kvartaalissa vetämässä kolmen tunnin treenit kuntosalilla, kuin että tekisi vaikkapa kolme kertaa viikossa olohuoneessa 15 minuutin kahvakuulatreenin. Kummalla on enemmän vaikutusta sinun ajattelutapaasi? Jos teet säännöllisiä treenejä, vaikka lyhyitäkin, niin silloin tulet herkemmin nousseeksi portaat ja saatat joskus ohimennen vaikka venytellä keskellä työpäivää. Liikkumisesta tulee tapa. Se on vaan niin, että se mitä korostat, vahvistuu. Tee johtamisesta tapa.

Tomi Kasurinen heitti LinkedInissä ennen joulua hienon haasteen: Uudenvuoden lupaus Oy Suomi Ab:lle – Tehdään vuodesta 2016 johtajuuden läpimurtovuosi! Tuen tuota lupausta pyytämällä sinut ja minut mukaan arjen tekoihin. Tekemään tekoja, jotka tukevat sanojamme ja jakamaan ne muille opiksi ja hyödyksi: #sanatteot. Innoituksena tässä kaksi hienoa esimerkkiä. Virpi Hyytiä oli aiemmin kollegani ja tiesin, että hänen tapaansa johtaa myyntitiimiä arvostettiin. Kotipizzan Tommi Tervasen tavasta johtaa voit lukea täältä. Hienoja tarinoita, jotka koostuvat arjen teoista.

Seuraavassa, tähän aiheeseen liittyvässä blogipostauksessani kerron omakohtaisen esimerkin työelämästä. Mitä tein ja mitä sitten tapahtui. Haluaisitko jakaa meille oman tarinasi, vaikka ihan pienenkin? Sillä yleensä pienet asiat merkitsevät eniten.

Tienhaarassa

Tykkään ajatella, että elämä koostuu tienhaaroista. Se tie, jonka valitset, vaikuttaa loppuelämän kulkuun. Kaikkia tienhaaroja ei aina edes huomaa, vaikka pienetkin valinnat voivat olla merkittäviä; kenen kanssa ystävystyt, kenestä luovut.

Tiesin jo kesälomien jälkeen, että nyt olen siirtynyt tarpomaan kinttupolkua, jonka toivoin johtavan takaisin päätielle. Olin keskellä yritysfuusiota. Välillä yritin sopeutua enemmän, välillä vähemmän. Keskustelin asiasta ystäväni, Life Coach Ulrika Björkstamin kanssa, joka kysyi minulta, tiedänkö omat arvoni ja elänkö niiden mukaisesti. Sanoin tietäväni ne jollain abstraktilla tasolla, joten hän teetti minulla tehtävän. Se ei ollut edes vaikea, sillä esiin nousi välittömästi kolme sanaa: Rehellisyys, Rohkeus, Rakkaus. Minun arvoni.

Rehellisyys tarkoittaa sitä, että en valehtele enkä sano koskaan mitään, mitä en tarkoita. Näin puhtoisesti en ole aina elänyt, mutta olen huomannut, että totuudessa pysyminen on yllättävän rauhoittavaa. Rehellisyys muita kohtaan tarkoittaa ensisijaisesti rehellisyyttä itseä kohtaan ja se on kaiken perusta. Töissä rehellisyys tarkoittaa sanassa pysymistä. Sitä, että ei koskaan joudu tilanteisiin, jossa joutuisi luikertelemaan ja paikkailemaan sanomisiaan. Rehellisyys on luottamuksen tärkein rakennuspalikka. Voidakseen olla rehellinen, täytyy olla avoin. Jos ei ole mitään salattavaa, ei ole mitään pelättävää.

Rohkeus liittyy rehellisyyteen ja siihen avoimuuteen. Minulle rohkeus on myös sitä, että kyseenalaistan termiä ”Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään”. Töissä tarvitaan rohkeutta vaikeiden tilanteiden kohtaamisessa. Ei pitäisi olla mitään sellaista asiaa, mistä ei voisi puhua joko kahden tai yhdessä kaikkien kanssa. Mitä vaikeampi tilanne, sitä innokkaammin siihen tartun. Minä en pelkää mitään.

Rakkaus. Työelämässä se on toisen ihmisen kohtaamista ja aitoa välittämistä. Ei lauman kaitsemista vaan yksilöiden huomioimista. Rakkaus pitää sisällään rehellisyyttä ja rohkeutta sekä paljon avoimuutta. Kuten 90-luvun suuri ajattelija Nikke T sanoi: ”Jos haluu saada, on pakko antaa.” Töissä me tarvitsemme toisiamme, jos kohtaamisissa ei ole aitoa välittämistä, kaikki hiipuu.

Dalai Lama on sanonut: ”Avaa sylisi muutokselle, mutta älä luovu arvoistasi.” Avasin ja kun Ulrikan avustamana löysin arvoni, ymmärsin, että haluan käyttää aikani arvokkaasti, omien arvojeni mukaisesti. Viime syksyn kinttupolku oli henkilökohtainen kriisiytyminen, jonka tarvitsin päästäkseni uusiutumisen alkuun. Ja kas, tulin läpi pusikon huomatakseni, että siinä se oli, päätie.

Päätien löytääkseni tein rohkeuden teon. Lausuin unelmani ääneen Helsingin Sanomien toimittajalle niin, että minulla oli tavallaan työnhakuilmoitus Sunnuntain Hesarissa. Yksi työkavereistani nauroi, että jos sulla ei vielä ole uutta työpaikkaa, niin tuo oli ihan hyvä veto. Ei minulla ollut, mutta yksi puheluista oli Se Oikea. Olen tänään irtisanoutunut työstäni.

Esimiehelleni soitettuani julkaisin Yammerissa tarinan irtisanoutumisestani. Halusin sen jakaa heti kaikille. Olin puhunut töissä joillekin siitä, että uusi Solteq ei ole minua varten, osa osasi siis tätä jo odottaakin. Jokainen heistä sanoi silloin, etteivät haluaisi minun lähtevän, mutta minun itseni vuoksi toivovat, että löytäisin paikan, joka olisi minua varten. Kun olin heille avoin ja rehellinen, sain heti ymmärrystä osakseni. Upeita tyyppejä nämä entiset descomilaiset. Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että sain olla yksi heistä. Opettavainen ja hieno kuuden vuoden matka. Jos kirjoittaisin tähän vielä jotain, ne olisivat latteuksia.

Yksi matka on tehty, toinen on alussa. Kerron tästä uudesta sitten, kun on sen aika. Se, että minä en onnistunut uudessa yhtiössä, ei tarkoita sitä, etteivätkö muut onnistuisi. Minä yritin, mutta en päässyt eteenpäin. Yrittämis-moodi jäi päälle ja se ei minulle riittänyt, koska olen sielultani intohimotyöläinen ja lempeä anarkisti.

Do. Or do not. There is no try.

Meidän Teija

Meidän Teija tulee konttorille aamuvarhain, siivoaa asiakastilat niin, että sinne on mukava heti aamusta mennä palaveeraamaan. Jos jokin tavara on hukassa, kannattaa kysyä Teijalta, koska hän yleensä tietää. Hän tietää myös, että minun kahvikuppiani ei pidä laittaa astianpesukoneeseen, jos olen unohtanut sen tiskipöydälle lojumaan, koska panikoituisin ihan turhaan säikähtäessäni, että joku on sen siitä ottanut. Kerran hän on sen sijainnin paikallistanutkin, kun tämmöinen hirveä tilanne kävi toteen.

Teija on ollut meillä viisi vuotta. Ei tietenkään omana työntekijänä, koska siivouspalvelut on tapana ulkoistaa. Mutta Teija kyllä tuntuu ihan yhdeltä meistä ja niin sen pitääkin olla. Ihan niin kuin me muutkin puhumme perheestämme ja muista asioista, niin Teijakin puhuu ja näyttää välillä kuvia Irmelistä ja Pärrestä, kahdesta laiskanpulskeasta kissastaan.

Kerran tässä matkan varrella huomasin, että Teijan kasvoilla ei ollut samanlainen hymy, kuin tavallisesti ja kun kyselin varovasti kuulumisia, hän kertoi, että saattaa olla vaihtamassa työpaikkaa. Hän tykkäsi kyllä olla meillä, mutta toisesta firmasta oli tullut aika houkutteleva tarjous. Minä soitin hänen esimiehelleen. ”Meillä taitaa olla ongelma. Jos Teija lähtee, niin me lähdemme Teijan mukana. Onko sulla ideaa, miten tämä tilanne hoidettaisiin?” Kyllä häneltä idea löytyi ja yhteiselomme jatkuu.

Niin, yhteiselo jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka kaikki päivät eivät aina olekaan niin kovin mukavia. Niitä eivät varmasti ole meidän pikkujoulujen ja kesäjuhlien jälkeiset maanantait. Niistä juhlista Teija haluaa tietää aina etukäteen, koska meillä on tapana pitää kohtuullisen riehakkaat toimistojatkot. Kyllä hän vähän taitaa puhista, mutta melkoisilla lehmänhermoilla hän niistäkin tilanteista selviytyy. Viime pikkujoulujen jälkeen häneltä tuli toive, että jos ei enää sitä karpalolonkeroa hommattaisi, koska se ei lähde kovin hyvin irti lattiasta. Porsaita äidin oomme kaikki.

Yhteisselfie ei hänen kanssaan onnistunut, siihen hän ei todellakaan suostunut. Mutta sain sentään ottaa kuvan vähän kauempaa. Kiitos, Teija, mukavaa, että olet yksi meistä.

Positiivisuuden ja myönteisyyden vaakalaudalla

Onko positiivisuudella ja myönteisyydellä mitään eroa? Nopeasti ajateltuna ei ehkä, mutta kun kuuntelee ihmisiä, miettii heidän sanojensa merkityksiä, huomaa, että kyllä niillä on. Positiivisuudessa voi olla epärehellisyyden siemen, myönteisyyteen sisältyy riisuttu totuus.

Oletko koskaan kuunnellut ihmistä, jonka heiluvasta suusta tulee periaatteessa kaikkea sitä, mitä olet halunnutkin kuulla, mutta mieltäsi kaivaa epäilys: ”Ihanko totta, todellako?” Mietit, tarkoittaako hän sitä mitä sanoo, vai onko kaikki se positiivisuus hätävalhetta, jolla hän selviää tilanteesta toiseen. Paljon sanoja ilman merkitystä.

Olen pitänyt positiivista asennetta työelämässä aina tärkeänä, mutta olen alkanut miettiä sitä vähän eri tavalla. Positiivisuus on luontevaa silloin, kun kaikki menee hyvin, silloin se on aitoa, todellisuuteen perustuvaa. Aika ajoin tulee kuitenkin vastaan vaikeita tilanteita, joista ei selviä positiivisuudella, koska tosiasiat on kohdattava sellaisina, kuin ne ovat. Niitä ei voi sanoilla kuorruttaa. Yltiöpositiiviset sanat ilman todellisuuspohjaa syövät luottamusta. Vaikeassa tilanteessa myönteisyys on tosiasioiden tunnistamista, virheiden myöntämistä ja aitoa halua parempaan. Sitä inhimillisyyttä ja empatiaa, joka puolestaan rakentaa luottamusta.

Myönteisyys on uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että asiat järjestyvät, jos kaikki sitä sydämestään haluavat ja ovat valmiita yhdessä tekemään parhaansa sen eteen.

Pikkujoulut on taas juhlittu ja siellä, jos missä, saan vuosittain positiivista palautetta meidän asiantuntijapojilta, jotka eivät välttämättä arjessa sitä tule antaneeksi. ”Olet seksikkäin HR-nainen, jonka tiedän”, kuului yksi häkellyttävimmistä palautteista, mutta otin sen kovana kohteliaisuutena, tietenkin. Kaikki sanat jäivät sydämeeni, mutta erityisesti tällä elän pitkään:

”Minna, kai ymmärrät sen, että me nörtit emme aina tajua niitä sinun pehmopuheitasi. Me ehkä ajattelemme, että kaikki pitäisi tapahtua nyt ja heti, tai ainakin tietyssä järjestyksessä, mutta ei se niin ole. Olen miettinyt pitkään kaikkea sitä, mitä olet sanonut ja nyt olen kokeillut asiakkaani kanssa myönteistä lähestymistapaa, oli tilanne mikä tahansa. Olen huomannut, että sillä on vaikutusta. Sillä on iso merkitys, millä sävyllä asioita esittää ja pyrkiikö löytämään aina jotain hyvää vaikeissakin tilanteissa. Olen siitä puhunut vaimonikin kanssa, että myönteisyydellä on yllättävän suuri voima. Kiitos, Minna, sen olet opettanut minulle.”

Siinä se oli, minun työni missio.

Mikä on yhteisöllisen älykkyytenne taso?

Mikä on työpaikkanne yhteisöllisen älykkyyden taso? Siis… mikä tämä tämmöinen kysymys on? Olemme rekrytoineet aina huipputyyppejä, joten älykkyytemme taso on sangen korkea. Kyllä, niin olettekin, mutta pidättekö henkisestä pääomastanne huolta?

Meistä jokainen haluaa olla älyllisesti hyvässä kunnossa ja tunnistaa itsensä jokaisesta bulletista. Tuskin työnantajakaan laittaa pahakseen, jos meistä löytyy yllä mainittuja ominaisuuksia. Onko kuitenkin olemassa salakavalia riskitekijöitä, jotka voivat luikerrella sinne arkeen ja tuhota kauniit pyrkimykset? Mietitäänpä. Voisitko kuvitella joka aamu herätessäsi lähteväsi juoksemaan maratonin ja tulla kotiin vain nukkumaan? Joka aamu. Niin kovaan fyysiseen rasitukseen et itseäsi laittaisi, mutta aika moni laittaa itsensä sellaiseen henkisesti. Stressi kuuluu elämään ja kyllähän me kaikki olemme yleensä paineen alla aika tehokkaita. Stressi on elimistön hälytystila ja sen pitääkin kytkeytyä päälle, kun vaara uhkaa. Mutta sen ei kuulu olla vallitseva olotila, sillä pitkittyessään se syö sinusta tehoja ja vaikuttaa suoraan aivotoimintaan.

Jos suinkin ehdit, tarkkaile itseäsi kiireisenä. Palaveriin on vielä neljä minuuttia aikaa, joten lähetät vielä kolme sähköpostia, joista kahteen tulee virheellistä tietoa ja yhden sävy on niin huono, että vastaanottavassa päässä mielensäpahoittaja kiihtyy uudesta aiheesta ja vie sen kahvipöytäkeskusteluun. No, kun ei ehtinyt muotoilla, eikä varsinkaan ajatella. Silti sinulla on palaverin jälkeen aikaa korjata tekemiäsi mokia. Siihen on kaikilla aina aikaa, hämmästyttävää kyllä.

Omasta mielestä täytyy pitää huolta, ihan niin kuin kropastakin. Jos urheilet, pitää venytellä, levätä ja palautua. Jos et liiku yhtään, tiedät kyllä, miltä istumatyöläisen hartiat ja alaselkä tuntuvat. Jos vedät sitä henkistä maratonia päivästä toiseen, alkaa aivojen otsalohkon etuosan kuorikerroksen toiminta heikentyä. Silloin ei luovia ajatuksia putkahtele päähän, ongelmanratkaisukyky on heikonlaista ja päätöksiä on aika mahdotonta tehdä. Sinun on todella vaikeaa siirtyä asiasta toiseen ja pysyä samalla riittävän tarkkana. Epätoivo iskee ja ajatus sumenee, kaikki alkaa tuntua jotenkin niin hankalalta. Millaisia päätöksiä pystyt tekemään stressin sumentamilla aivoilla?

Oman työn suhteen ei pidä olla liian tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä, koska silloin ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi omia työnteon tapojaan, vaan jatkaa paahtamista samalla mallilla päivästä toiseen. Silloin on myös aika suuressa uupumisriskissä. Kun jarruttaa ja pysähtyy miettimään, voi keksiä innovatiivisia ja luovia ratkaisuja tehdä omaa työtään niin, että selviytyy niistä loppujen lopuksi helpommalla ja nopeammin. ”Laiskuus on luovuuden äiti.” Työkaverini kertoi, että kerran hän oli joutunut sanomaan asiakkaalle, ettei hänen toivettaan pystytä millään toteuttamaan. Työkaveri ei keksinyt ongelmaan ratkaisua, vaikka oli miettinyt sitä miten päin tahansa. Hän ajoi autolla puolisen tuntia kotiin, mietti ajomatkalla aivan jotain muuta kuin työtä ja kun hän laittoi kätensä kotiovenkahvaan, ratkaisu asiakkaan ongelmaan oli kirkkaana mielessä. Siellä jossain takaraivossa se oli muhinut valmiiksi, kun hän antoi sille huomaamattaan mahdollisuuden. Tämä on mahdollista, jos pää on kunnossa eikä ylikuormittunut.

Pidä aivoistasi siis hyvää huolta. Anna niille luppoaikaa. Koko ajan ei tarvitse olla online, koko ajan ei tarvitse suorittaa jotain. Älypuhelinta pitää ladata aika usein, niin pitää omaa päätäkin. Kun huomaat, että ajatus jumittaa ja aivotoiminta tuntuu puurolta, sano: ”Apua, yksi prosentti aivojen akkua jäljellä, äkkiä lataukseen!” Miten lataat päätäsi: sohvalla makaamalla, ulkoilemalla, halimalla, kokkaamalla, musiikkia kuuntelemalla, miten? Ota töissä hiljainen hetki itseksesi, käy vaikka ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Pysähdy.

Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, mutta työnantaja, joka haluaa pitää huolta työyhteisönsä henkisestä pääomasta, pysähtyy miettimään, millaisiin työnteon tapoihin yrityskulttuuri ihmistä kannustaa. Onko se jaksamisen rajoilla tempoilevaa vai yhteisöllisesti älykästä.

Olen myös puhunut tästä aiheesta henkilöstöllemme. Siihen liittyvä kalvosetti löytyy SlideSharesta: ”Aivot ei pysähdy koskaan, paitsi silloin, kun ihminen kuolee.”

Sanat ovat sanoja, tunne porautuu muistiin

Keräilen ajatuksia. Mitä ne tarkoittavat minulle, sen haluan kertoa sinulle. Tämä on osa 3, aiemmat ovat luettavissa Facebook-sivuni julkisista päivityksistä:
Osa 1
Osa 2

”Ihmiset unohtavat, mitä olet sanonut tai tehnyt, mutta he eivät koskaan unohda tunteita, joita olet heissä herättänyt”, on Maya Angelou sanonut, tuo edesmennyt afroamerikkalainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, jonka työstä Yhdysvaltain presidenttikin on antanut tunnustusta.

Sanoja mahtuu maailmaan paljon. Niitä sanotaan ohimennen ja tarkoituksella. Sanotaan sää-asioita hississä, rakkaus-asioita makuuhuoneessa. Sanat saavat joskus mielen pahaksi, toisinaan sydämen läpättämään. Onko sanoilla niin suuri voima? Vai onko voima siinä tunteessa, millä ne sanat luovutetaan toisen ihmisen reagoitavaksi?

Käyn jonkun verran puhumassa, hyvin erilaisille yleisöille. Minua ovat kuunnelleet lukioiden rehtorit, Suomen Pankin ja Finanssivalvonnan naiset, yläkoulun 8.- ja 9.-luokkalaiset, työterveyshuollon asiakkaat ja sekalainen joukko johtajia. Näytän esityksessäni aika usein nuo Maya Angeloun sanat ja kerron, että sinulle jää todennäköisesti mieleen jokin yksittäinen asia esityksestäni, mutta se fiilis, mikä sinulle tulee, kun kuuntelet minua, jää mieleesi paljon voimakkaampana. Sitä et unohda niin helposti.

Millaisen tunteen haluat toiselle jäävän teidän tapaamisenne jälkeen? Oletko kenties valittanut koko kesän epävakaisesta säästä, jos onnellisuutesi on ollut riippuvainen säätilasta? Vai oletko valinnut hyvän mielen, jota olet tartuttanut muihinkin? Jännittävänä mittarina voit käyttää tilannetta, kun kohtaat ihmisen yllättäen kadulla; sulaako hänen kasvonsa sydämelliseen hymyyn, vai sisältyykö tervehdykseen kireä hymy, johon liittyy toive, että voisi paeta paikalta mahdollisimman pian. Sillä voit mitata, millaiseen tunnemaailmaan olet henkilön aiemmissa kohtaamisissanne johdattanut.

Työelämässä on tilanteita, joissa aiheet ovat yksinkertaisen tavanomaisia, mutta välillä puhutaan myös vaikeista asioista. Niissä tilanteissa punnitaan johtamisen taito, sillä onhan silloin helppoa olla kiva, kun on mukavaa. Johtajalla täytyy olla taitoa kuunnella ja taitoa käsitellä kuulemaansa. Se tunne, että sinua on aidosti kuunneltu ja kaikkea sanomaasi on käsitelty objektiivisesti vailla ennakkokäsityksiä ja oletuksia, on arvokas tunne. Se on ensiaskel siihen, että vaikea tilanne alkaa purkautua. Se on avain siihen, että tunnekuohussa jääräpäisyyteen lukittu oma mieli alkaa avautua kompromissin mahdollisuudelle.

Sanoja sanotaan paljon. Vaikeissa tilanteissa oikeita sanoja. Mutta sanotaanko vaikean tilanteen oikeat sanat niin aidosti, että niistä muodostuu luottamuksen tunne ja että ne sanat johtavat haluttuihin tekoihin? Sanat häipyvät, tunne säilyy.

Oletko läsnä elämässäsi?

Palaveri alkaa. Istun neuvotteluhuoneessa. Yksin. Seuraan, kuinka ihmisiä tipahtelee yksitellen paikalle. He avaavat läppärinsä ja ryhtyvät todennäköisesti valmistelemaan seuraavaa palaveria, johon he menevät myöhässä. Saan heidät kiinnostumaan aiheestani, mutta välillä huomaan, kuinka jonkun korvat sulkeutuvat ja katse lasittuu, kun hän uppoutuu sähköpostiinsa tai puhelimeensa. Minunko mokani, enkö ole asiani kanssa riittävän kiinnostava?

Sama tilanne toistuu helposti, liian helposti, kaikissa kohtaamisissa. Kahvilassa sovitaan treffejä WhatsApp kuumana toisen ystävän kanssa. Pöydässä istuvan ystävän kanssa ne sovittiin kaksi viikkoa sitten, mutta se oli silloin, nyt pitää aikatauluttaa tulevaa elämää.

”Mutku haluan elää hetkessä, sillä muuta minulla ei ole.” Kiihkeän elämänrytmin mantra. Halutaan elää täysillä, elää hetkessä. Mutta missä hetkessä sitä elämää eletään; jossain tulevassa vai siellä rinnakkaistodellisuuden hetkessä, virtuaalimaailmassa? Vastaus taitaa olla, että haluamme elää kiinnostavimmassa hetkessä.

Ehkä karrikoin, ehkä en. Aina totta toinen puoli. On liian helppoa olla olematta läsnä tässä hetkessä.

Aika on yksi arvokkaimmista asioista, mitä voit toiselle ihmiselle antaa. Kun hetki koittaa, tuletko ajoissa, oletko läsnä? Vai tuliko tilalle jotain kiinnostavampaa, niin että peruit koko tapaamisen? Jos kuitenkin tulit, osaatko kuunnella jatkuvasti keskeyttämättä, kuunnella niin, että toiselle tulee tunne, että olet aidosti siinä? Huokailetko kiireitäsi, tekemättömiä töitä, vai pystytkö luomaan kiireettömän ja rauhallisen hetken niin, että kaikkien syke tasaantuu? On helppoa liihottaa utuisissa ajatuksissa, olla henkisesti poissa. Paljon vaikeampaa on tyhjentää mieli niin, että se voi täyttyä toisen ihmisen ajatuksista, joita hän haluaa sinun kanssasi jakaa? Aktiivinen kuunteleminen voi olla yllättävän vaikeaa. Pitää osata kahlita villinä poukkoileva mieli, taltuttaa se hetkeen ja jäädä siihen. Pysähtyä ihan oikeasti kuuntelemaan. Jos sen teet, saatat kuulla jotain kiinnostavaa.

Kesäloma on hyvää aikaa harjoitella. Talvella ikävöimme laiturinnokkaan, ei ikävöidä sieltä nyt pois. Ollaan ihan siinä vaan. Ollaan läsnä omassa elämässämme.

Luovuutta ruokitaan hyvällä johtamisella

Puhuin Keski-Suomen Tulevaisuusfoorumissa luovuudesta itseohjautuvassa organisaatiossa. Hetkeksi hämmennyin itsekin tuosta otsikosta, mutta aina kun puran kaiken atomeiksi, päädyn joka kerta ihmisten johtamiseen ja hyvinvoivaan työyhteisöön.

Näytin itsestäni vähän typerän kuvan, jossa istun Kiasman lattialla jakkupuvussa ja korkkareissa. Minua pyydettiin tulemaan Työterveyslaitoksen julkaiseman TTT-lehden blogistikuvauksiin ihan rennosti farkuissa ja värikkäässä paidassa. Menin jakkupuvussa ja korkkareissa, koska en juuri koskaan käytä farkkuja. Istahdin siis lattialle sellaisena kuin olen.

“Nelikymppisenä minulle sanottiin, etten voi käyttää enää minihametta, mutta nykyään kukaan ei enää jaksa muistuttaa siitä”, on lähes 9-kymppinen Aira Samulin sanonut. Koska olemme lähtökohtaisesti erilaisia, ei löydy yhtäkään syytä olla muuta, kuin mitä oikeasti on. Työelämässäkin kannattaa rohkeasti kertoa oma mielipiteensä, sillä vaikka ei aina olisikaan oikeassa, oma ajattelu saattaa viedä jonkun toisen ajattelua eteenpäin ja silloin on yhdessä mahdollista luoda jotain uutta ja upeaa.

Olet varmaan kuullut sanonnat ”ei insinööri puhu tunteista” ja ”selitä niin, että humanistikin ymmärtää”. Lokeroimalla itsensä noinkin kätevästi, tulee sulkeneeksi monta tietä luovaan ajatteluun. Entä jos vaihtaisit näkökulmaa tai käsitystäsi itsestäsi?

Arvosta ihmistä sellaisena kuin hän on. Koskee myös sinua itseäsi. Kuuntele, mitä hän sanoo. Kuuntele, mitä itse sanot.

Työelämässä muutos tuo tullessaan aina pelkoa ja epävarmuutta. Sen kesto riippuu ihan siitä, miten muutosta ja jatkuvaa uudistumista viedään eteenpäin. Ihmisiä voidaan pitää jatkuvassa epävarmuuden tilassa, tai sitten ei.

Suomessa sota ja pulavuodet päättyivät 50-luvun nousukauteen. 1952 maksettiin viimeinen erä taloudellisesti raskaista sotakorvauksista. Sotavuodet olivat tuoneet tyhjiön myös taide-elämään, oltiin eletty pimennossa. Kun 1952 Helsingin Taidehalliin tuli Klar Form –näyttely Pariisista, oli se melkoinen kohahdus. Jouduttiin yhtäkkiä ja yllättäen arvioimaan abstraktismia. Ei ollut suomalaisen silmä tottunut sellaiseen. Keskustelu, pitääkö taiteen olla esittävää vai ei-esittävää oli ajan suuri kysymys ja se halkaisi vuosiksi taiteilijakunnan. Suomalaisen abstraktin taiteen ensimmäinen polvi olikin lähes kokonaan ruotsinkielistä. Syynä siihen oli se, että ruotsinkielinen lehdistömme suhtautui huomattavasti suomenkielistä lehdistöä hyväksyvämmin uuteen taiteeseen ja ruotsinkielisillä kriitikoilla oli abstraktismiin liittyvä sanasto paremmin hallussa, koska he olivat seuranneet koko ajan pohjoismaista kulttuurielämää, etenkin ruotsalaista taidekirjoittelua. Sotavuodet eivät olleet merkinneet heille niin suurta tyhjiötä kuin suomenkielisille. Heidän silmänsä olivat tottuneet.

The Museum of Modern Artin (MoMa) sivuilta löytyi kaavio siitä, kuinka abstraktismi lähti kehittymään. Se on melkoinen kudelma, oikotietä on mahdoton löytää. Organisaatiossa tehtävät muutokset ovat myös kudelmia, yksi asia johtaa toiseen ja kaikki näkökulmat tulee ottaa huomioon, että päästään kauniiseen lopputulokseen. Niin, ettei kenellekään tule tunnetta tyhjiöstä tai pimennosta.

Bogart Co. edustaa yhtä aikakautta omassa nuoruusmusiikissani. Nyt kun katselen miesten kornilta vaikuttavaa tyyliä, en muista ihmetelleeni sitä silloin 80-luvulla. Todennäköisesti vaikuttivat ihan komeilta ja muodikkailta miehiltä. Senaikaiseen muotiin oli pikkuhiljaa silmä tottunut. Muoti ja pukeutumistrendit ovat loistava esimerkki siitä, kuinka ne lähtevät muodostumaan tavallisilta kuluttajilta, katumuodista. Bloggaajat ovat suunnannäyttäjiä, joilta muotisuunnittelijat poimivat vaikutteita ja vievät ne teolliseen tuotantoon. Enää ei kukaan muotisuunnittelija määrää, mikä on muotia, trendien siemenet löydetään aina katumuodista.

Koukutuin yhtäkkiä Sons of Anarchy –sarjaan ja katsoin Netflixistä saatavilla olevat neljä tuotantokautta aika lyhyen ajan sisällä. Sarja on laadukkaasti tehty, mutta eniten minua kiehtoi se, millaisia rooleja sieltä moottoripyöräjengistä löytyi. Siellä oli liidereitä, oman tiensä kulkijoita ja heitä, jotka tekivät tunnollisesti sen, mitä käskettiin. Jokainen kantoi jengin liiviä ylpeydellä, se määritti heidän identiteettinsä. He kuuluivat jengiin voimakkaasti. Organisaatioissa on synnynnäisiä liidereitä, heitä, jotka vievät firmaa eteenpäin ja ovat johtajia ilman johtajan titteliä. Sieltä löytyy myös heitä, jotka tekevät työtään intohimolla, mutta ovat oman tiensä kulkijoita. Heille pitää näyttää suunta, mihin ollaan menossa ja he menevät sinne parhaaksi katsomallaan tavalla. Aika iso joukko on heitä, jotka tekevät sen, mikä pitää tehdä ja heidän työtään tulee ohjata tarkemmin. Joillakin valmiudet itseohjautuvuuteen ovat luonnostaan suuremmat. Kaikkia ei millään voi puristaa samaan muottiin. Jokaisella on oma itseohjautuvuuden aste, jota voi lähteä kehittämään, jos hän itse niin haluaa. Jokaisella on myös tarve kuulua johonkin ja tuntea itsensä tärkeäksi. Pistää ne liivit päälle ja sanoa, että tämä on minun jengini.

Niin, ja jos mietit, miksi ihmeessä tämä jakkupukuinen korkkarityyppi kiinnostui noinkin väkivaltaisesta moottoripyöräjengisarjasta, niin kaiken takana oli äärimmäisen lahjakas näyttelijä http://images.boomsbeat.com/data/images/full/196732/hot-charlie-hunnam-pictures-jpg.jpg.

Abstraktismin synty, muotitrendien kehittyminen ja äijien vahva sitoutuminen moottoripyöräjengiin liittyvät kaikki muutoksen ja uudistumisen johtamiseen. Jos tehdään yhtäkkiä iso muutos, siihen ei silmä ehdi tottua, kukaan ei tunne kuuluvansa mihinkään ja syntyy epävarmuuden ilmapiiri. Kohtuuttoman suuri osa ihmisten energiasta menee märehtimiseen, eli täysin hukkaan. Epävarmuus tapaa luovuuden, silloin ei synny mitään uutta.

Kiire, liiallinen työkuorma ja elämä, jossa ei tule koskaan pysähtyneeksi, tappaa myös aivan varmasti luovuuden. Jatkuva ylikuormitus tyhmentää, oli jossain tutkimuksessa todettu. Koko organisaation etu on, jos ihmisten työkuormat ovat kohtuullisia niin, että heillä on aikaa pysähtyä myös ideoimaan ja kehittämään työtään. Se vie bisnestä eteenpäin.

Ihmisestä tulee samalla tavalla uhanalainen, kuin pandasta, jos hän ei pidä itsestään huolta. Opettele pysähtymään, jos et sitä vielä osaa. Nouse välillä katsomaan omaa tekemistäsi helikopteriperspektiivistä ja mieti, onko siinä mitään järkeä. Älä anna itsesi mennä loputtomaan juoksupyörään. Sieltä on vaikea hypätä pois.

”Olemme molemmat huonoja mutta yhdessä lyömättömiä”, on Keith Richards sanonut. Lausahdus on aika hurmaava noinkin legendaarisen bändin kitaristilta, mutta siihen kiteytyy paljon. Kukaan meistä ei ole vahva yksin, jokainen onnistuu paremmin jonkun toisen kanssa. Joko yhdessä tekemällä tai saamalla tukea omaan työhönsä.

The Beatlesin tarina on mielenkiintoinen. Jokainen heistä oli suuri taiteilija, kukaan ei ollut ylitse muiden. Heidän johtajansa oli manageri Brian Epstain, joka puki pojille puvut päälle ja lähetti heidät parturiin. He olivat sanavalmiita ja hauskoja poikia, jotka näyttivät unelmavävyiltä. Epstain systemaattisesti brändäsi Beatlesin puuttumatta juurikaan heidän musiikilliseen tuotantoonsa. Kun Epstain kuoli 1967, alkoi bändin alamäki ja taiteelliset erimielisyydet. Johtaminen on mahdollistamista ja esteiden poistamista niin, että työnteko sujuu parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, että luovuus pääsee kukkimaan eikä energia kulu erimielisyyksiin ja asioiden vatvomiseen. Toiset porukat ovat itseohjautuvampia kuin toiset.

Lehtileike on viime syyskuun Hesarista. Naulakko-Leena teki lähes 40-vuotisen työuransa Kansallisoopperan vaatenaulakossa. Hänen tavassaan tehdä työtä on täytynyt olla jotain erityistä. Hän on tehnyt sitä upealla asenteella ja omalla persoonallaan. Jokaiselta työpaikalta löytyy tämmöisiä naulakkoleenoja. Yleensä kyse on ihmisestä, joka tekee työtä omalla tyylillään, positiivisella otteella; tuottaa hyvää mieltä ympärilleen pienillä asioilla.

Miksi näistä naulakkoleenoista kannattaa olla ylpeä? No, ihan sen vuoksi, kun 80% yrityksistä kertoo mainoksissaan tarjoavansa ylivertaisia asiakaskokemuksia. Mutta kun asiaa lähdetään tutkimaan, niin vain 8% asiakkaista kertoo, että asiakaskokemus oli erinomainen. Kuka sitä asiakaskokemusta tuottaa? Mainostoimisto vai jokainen, joka yrityksen nimissä kohtaa asiakkaan?

Tunteet ohjaavat yllättävän paljon toimintaamme. Kyse ei ole pelkästä lätinästä, koska asiaa on tutkittu muutenkin kuin empiirisesti. Jarkko Rantanen on kirjoittanut tunteiden merkityksestä työelämässä pari lukemisenarvoista kirjaakin.

Puheenvuoroni aihe oli luovuus itseohjautuvassa organisaatiossa. Tarinastani tuli polveileva, mutta kuten jo alussa mainitsin, kaiken atomeiksi purkamalla päädytään aina ihmisten johtamiseen. Kun työyhteisö voi hyvin ja olo on turvallinen, luovuuskin kukkii.

”Mieti, mitkä ovat niitä pieniä asioita työyhteisössäsi, joilla ihmisen luovuuden saa kukkimaan? Mitä teet asian eteen huomenna?” Tämän kysymyksen esitin omalta osaltani työpajan osallistujille. Heiltä tuli paljon hyviä ideoita, mutta itse tykkäsin erityisesti yksinkertaisesta, mutta välillä niin vaikeasta: Kehun, kiitän ja olen läsnä.

Palaute saa kukoistamaan

Kun annat henkilölle monipuolista palautetta hänen työstään, rupeaako hän siellä työarjen keskellä kukoistamaan kuin leskenlehti konsanaan, joka puskee kukkansa esiin harmaanruskeidn lehtien joukosta? Kyllä, aivan varmasti.

Puhuin tällä viikolla projekti- ja palvelupäälliköillemme palautteenannosta. Ovathan he omassa työssään aina lähimpänä asiantuntijaa, koska ohjaavat heidän päivittäistä työtään. Poimin esitykseeni esimerkin meidän someintran blogista, jossa olin ystävänpäivänä pyytänyt antamaan palautetta työkaverille. Ne lähellä istuvat työkaverit kun ovat työystäviä, toiset ihan todellisiakin ystäviä. Aina ei tule sanoneeksi, että mukavaa, kun olet siinä ja kiitos, että aina autat ja tuet. Ystävänpäivä tuntui sopivalta päivältä havahtua sellaiseenkin. Saimme hienoja kiitoksia, mutta yhteen kiteytyi äärimmäisen paljon. Sen oli antanut asiantuntija palvelupäällikölleen: ”Haluan kiittää Anttia säännöllisestä palautteen antamisesta tekemiseeni liittyen. Niistä saa aina pienen buustin riippumatta siitä, onko kyse ollut positiivisesta palautteesta tai rakentavasta kritiikistä. Tietää ainakin, ettei hommani ainakaan ihan turhanpäiväistä ole.”

Siinä oli sanottu paljon. Hyvä mieli hyvästä palautteesta, into kehittää omaa työtään rakentavan palautteen jälkeen ja se, että työllä on selvä merkitys. Tärkeänä koin myös sen, että asiantuntija antoi palautetta hänelle, joka hänen päivittäistä työtään johtaa. Jokainen tarvitsee työstään palautetta. Ihan jokainen.

Joskus työssä on hetkiä, että joku hiertää ja motivaatiota joutuu etsimään. Mutta kun menee lähelle ihmistä ja kuuntelee häntä, joka kerta sieltä tulee esiin se, että hän ihan aidosti haluaa onnistua työssään. Ei kukaan halua epäonnistua. Kysymys on vain siitä, mikä häntä estää onnistumasta työssään.

Rumpali sanoo Bambi-elokuvassa, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Joissakin tapauksissa näin kannattaakin tehdä, sillä jatkuva valittaminen ja epäkohtien esille nostaminen työyhteisössä on kuluttavaa ja turhaa, ellei ole esittää minkäänlaisia korjausehdotuksia. Mutta kun annat henkilölle palautetta hänen työstään, sinun on annettava sitä myös niistä asioista, jotka eivät suju. Jos ohjaat ihmisen päivittäistä työtä, pahinta, mitä voit hänelle tehdä, on pitää häntä luulossa, että hänen heikkoon suoritukseensa ollaan tyytyväisiä. Silloin ihminen ei tiedä, missä asioissa hänen pitäisi kehittyä. Pahimmassa tapauksessa häntä ei oteta mukaan projekteihin ja se on syrjintää. Parhaimmassa tapauksessa henkilö saa lisäkoulutusta ja tukea työlleen, pystyy ehkä vaihtamaan hänelle sopivampaan työhön talon sisällä ja onnistumaan työssään.

Kun annat henkilölle kriittistä palautetta, analysoi tapahtunut ja käy läpi sekä hyvät että huonot puolet. Kerro, miten sitä voisi tehdä jatkossa paremmin. Sano avoimesti, jos homma ei ole onnistunut ja tarjoa tukea, jos henkilö sitä tarvitsee. Sävy ratkaisee tässäkin asiassa. Ota huomioon, että eri aikoina ihmisen suoritustaso voi vaihdella. Siihen voi vaikuttaa esimerkiksi vaikea tilanne perheessä. Ihminen on kokonaisuus, oikeastaan ei voida edes puhua työhyvinvoinnista, koska kyse on aina kokonaishyvinvoinnista. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun annat krittiistä palautetta, muista, että negatiivinen fiilis kestää aina pidempään kuin positiivinen, siksi kannattaa huomioida kaikki pienimmätkin positiiviset onnistumiset ja antaa niitä kuusi kertaa enemmän. Muista, että rakentavalla palautteella ohjaat oikeaan suuntaan, positiivisella palautteella saat hänet kukoistamaan.

Usein unohdetaan, että hyvät keskustelutkin ovat palautteen antamisen arvoisia. Kun keskustellaan analyyttisesti asioista, molemmat saavat uusia näkökulmia ja tukea työhönsä. Kiitä siis hyvästä keskustelusta, arvostat sillä tavalla toisen näkemystä.

Joskus henkilö ei ole valmis tai ei halua ottaa vastaan korjaavaa palautetta. Hän on eri mieltä kanssasi ja hän kokee, että häntä kohdellaan epäreilusti. Hän saattaa reagoida tilanteessa voimakkaastikin. Valmistaudu aina tilanteeseen listaamalla faktat. Jos sinulla on toisen käden tietoa, selvitä faktat erityisen tarkasti. Mene tilanteeseen rauhallisena ja mieli tyhjänä. Ota vastaan henkilön tunnekuohu ja ymmärrä hänen tunteensa. Kukaan ei voi tuntea väärin. ”Kyllä minä ymmärrän, että olet minulle vihainen, kun nostin esille tämän asian.” Jos hänen heikkoon suoritukseensa ei olla koskaan aiemmin puututtu, sitä vaikeampi tilanne on. Jatkuvalla palautteenannolla säästyt pahoilta tilanteilta. Mutta koska ihminen haluaa kuitenkin aina onnistua työssään, selvitä faktojen läpikäymisen jälkeen se, millaista tukea henkilö työssään tarvitsee niin, että hän voi siinä jatkossa onnistua.

Meillä projekti- ja palvelupäällikön ei tarvitse jäädä tämmöisissä tilanteissa yksin. Hän voi tarvittaessa pyytää näihin keskusteluihin mukaan minut tai muita nimettyjä henkilöitä. Pääasia, että tunnistetaan tilanne ja puututaan siihen, oli sitten kyse henkilön suoriutumisesta työssään tai vaikka siitä, että on tullut fiilis, ettei hänellä ole henkilökohtaisessa elämässään kaikki kunnossa. Tärkeintä on hoitaa tilanne fiksusti. Olin antanut heille etukäteen luettavaksi Matti Vesalan hienoa ja avointa pohdintaa palautteenannosta tilanteessa, jolloin palaute on annettu siten, että se on tuntunut pahalta.

Kerroin heille, että palautteenannon jälkeen, kun he lähtevät pois tilanteesta, molemmilla täytyy olla tunne, että he ovat säilyttäneet kasvonsa. Ketään ei ole nolattu ja kukaan ei ole nolannut. Palautetta on annettu tavoitteiden mukaisesti, jotka ovat ihmisen kokoisia. Ei futiskentälläkään odoteta, että maalivahti käy pistämässä pallon vastustajan maaliin.

Pyysin projekti- ja palvelupäälliköitä miettimään ihan itsekkäistä lähtökohdista, mitä hyötyä hänelle itselleen on siitä, että hän antaa projektiporukalleen monipuolista palautetta. Mahdollistaako se myös hänen oman onnistumisensa?

Kuvassa on tyttäreni JyPK 02 United –futisjoukkueen kuva, jossa he tsemppaavat toisiaan juuri ennen yhtä viime kesän finaalipeliä. Valmentaja ei ole kuvassa. Hän ei juurikaan puutu tyttöjen peliin, kun he ovat kentällä. Hän ottaa heitä välillä huilaamaan, saattaa vaihtaa heidän paikkaansa kentällä, tukee tarvittaessa, mutta ratkaisut kentällä tytöt tekevät itse. Hommat on opeteltu harkoissa. Hyvä työn johtaminen, realistiset tavoitteet ja kehittymistä tukeva palautteenanto mahdollistavat onnistumisen ja silloin ei tarvitse joka asiaan puuttua. Peli kulkee.

Luo ajattelulle tilaa

Lue kirjoja, jotka muuttavat ajatteluasi. Muista kuitenkin, että tietäminen ei ole tekemistä. Tässä Helena Åhmanin Mielen johtaminen organisaatiossa –kirjassa käsitellään hyvin mielenkiintoisella tavalla myös sitä, kuinka kehität ajatteluasi ja kuinka ylipäätään raivaat ajattelulle tilaa. Hyvä johtaminen lähtee itsensä johtamisesta.

”Älykkyys vastaa auton hevosvoimaa ja tunne polttoainetta, mutta ajattelu on ajotaito, jota ilman hienostakaan autosta ei ole hyötyä.”

Videolla käyn läpi tämän kirjassa olevan kaavion ja pohdiskelen merkityksiä myös omassa työssäni.