Minulla on elämässäni kolme arvoa: rehellisyys, rohkeus ja rakkaus. Kerron tällä videolla siitä, mitä rehellisyys tarkoittaa elämässäni ja työelämässäni. Rehellisyyden pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta aina se ei sitä ole. Sen vuoksi se on noussut arvokseni, koska sitä haluan toteuttaa omassa elämässäni ja sitä odotan myös toisilta.
Uusi työ on aina uusi alku. Kun on tehnyt töitä 20 vuotta samalla toimialalla, olo on hyvin kotoisa, vaikka työympäristö muuttuikin. Tärkeintä on aina se, mitä yhdessä halutaan saavuttaa ja millä tavalla. Kun toimitusjohtaja Jari soitti ja sanoi haluavansa minut mukaan, ei ensimmäinen ajatukseni ollut, että mahtavaa, minulle tarjotaan töitä, vaan se, että 55 henkilön yritys haluaa panostaa niin paljon henkilöstöön, että haluaa minut sinne. Niitä odotuksia lähden nyt lunastamaan omalla työlläni. Eka viikko on takana. Tunnelmia videolla.
”Nuo sun kirjoittamat työpaikkailmoitukset ovat melkoista unelmahöttöä.” Puuskahdus tuli entiseltä työkaveriltani muutama vuosi sitten. Pysäyttävä palaute. Vaikka arvostankin rakentavaa otetta enemmän kuin valittamista, niin oivalsin heti, mistä tuossa oli kysymys. En tiennyt tarpeeksi siitä työstä, mitä asiantuntijat tekevät, vaan keksin kivoja höttölauseita omassa kopissani.
Aloin jutella asiantuntijoiden kanssa enemmän heidän arjestaan. Vein heitä Opeta henkilöstöjohtajaa –lounaille, jossa firma maksoi ruuan ja he kertoivat minulle työstään. Kyselin kahvinkeiton lomassa, mitä projektille kuuluu ja mitä onnistumisia oli viikon aikana tullut. Vedin arvokeskusteluja isommille porukoille, kävin läpi henkilöstötutkimuksen tuloksia ja kysyin, mitä tämä asia tarkoittaa sinun työssäsi. Osallistuin välillä sellaisiinkin palavereihin, jotka eivät varsinaisesti liittyneet työhöni, mutta jotka opettivat minulle paljon kokonaisuudesta. Olin läsnä. Ja opin.
Aloin kirjoittaa realistisia työpaikkailmoituksia. Arjesta, ilonhetkistä ja myös niistä haasteista, koska jokainen päivä ei ole ruusunterälehdillä tanssahtelua, vaikka aika moni onkin. Muutama kuukausi sitten istuin vähän sivummalla ja kuuntelin työkavereiden keskustelua yritysten verkkosivuista. Joskushan tehdään tietoinen valinta, että kohdennetaan viestiä asiakkaille, eikä niinkään työnhakijoille, siksi asiantuntijoiden ei ole aina helppoa samaistua lukemaansa. ”Meidän verkkosivuilla työpaikkailmoitukset ovat ainoita, joissa oikeasti kerrotaan siitä, mitä meillä tehdään”, yksi heistä totesi. Tuulettelin mielessäni, olin tainnut oppia läksyni.
Yrityksissä lipsahdetaan helposti siihen, että johto ei ymmärrä, mitä asiantuntijoiden arjessa tapahtuu, eivätkä asiantuntijat tiedä, mitä johto puuhaa. Oletetaan väärin ja ihmetellään sitten reaktiota puolin ja toisin. Tulee vastakkainasettelua ja syntyy kuraporras, josta on hyvä huudella. Enää ei tehdä asioita täysillä, yhdessä ja yhteistä visiota kohti. Jokainen tekee parhaansa yksin. Tai edes jotain. Ei kuulosta oikein voittajajoukkueelta.
”Viime vuonna oli enemmän nuoret ja vanhat. Nyt ei ole ollut sitä.”
– Jesse Puljujärvi, 17-vuotias jääkiekon maailmanmestari
(Ai Weiwei, Rypäleet, Helsingin taidemuseo HAM)
Kävin Helsingin taidemuseo HAM:ssa tuijottamassa kiinalaisen Ai Weiwein teoksia. Yhdessä installaatiossaan hän oli hyödyntänyt antiikkihuonekaluja Qing-dynastian ajalta. Arvokkaat jakkarat olivat ehjiä, mutta alkuperäinen käyttötarkoitus oli hämärtynyt. Ne olivat nyt käyttökelvottomia. Teos puhutteli minua eniten ja katselin sitä pitkään. Hyvät yksilöt eivät välttämättä muodosta toimivaa kokonaisuutta.
Toimivaan kokonaisuuteen tarvitaan monia eri asioita, mutta se perustuu yhteiseen ymmärrykseen, jonka aikaansaamiseksi tarvitaan hyvää vuorovaikutusta. Asiantuntijaorganisaatiossa yhteinen ymmärrys perustuu siihen, että johdolla on käsitys, mitä asiantuntijoiden arkeen kuuluu. Tehdäänkö siellä heidän mielestään järkeviä asioita järkevällä tavalla? Voivatko he vaikuttaa riittävästi työhönsä ja kehittyä siinä? Mitä mieltä he ovat suunnasta, johon ollaan menossa ja kokevatko he olevansa osa sitä? Mikä innostaa, mikä lannistaa? Vain tietämällä riittävästi voidaan poistaa esteitä työn tekemisen tieltä ja ruokkia sisäistä motivaatiota. Sillä juuri sitä sisäistä motivaatiota ei kannata mennä tappamaan, koska jos niin käy, rupeavat excelit näyttämään ankeilta.
Ja sitten kun otat asiaksesi kysyä, kuuntele. Kuuntele oikeasti, älä mieti omia vuorosanojasi tai seuraavaa palaveria. Älä puhu väliin, älä hätäile. Kestä niitä kiusallisen hiljaisia hetkiä, sillä joskus se arvokkain asia tulee vasta hetken päästä. Tässä kiireisessä maailmassa aika on arvokkainta, mitä voit toiselle antaa.
Kun aloitan viikon päästä uudessa työssäni, aion ensimmäisten viikkojen aikana kuunnella jokaista 55 uutta työkaveriani kahden kesken. Heistä jokainen tulee olemaan minun perehdyttäjäni, sillä en halua olettaa, haluan tietää.
Luet paljon blogipostauksia, joissa kerrotaan, millaista on hyvä johtaminen. Saatat kirjoitella sellaisia itsekin. Nyökyttelet lukemallesi ja kirjoittamallesi, sekä niille kaavioille, joissa verrataan managerien ja liidereiden erilaisia tapoja toimia. Olet samaa mieltä. Kaikesta. Koska itsekin sellainen. Siis se liideri.
Luet blogipostauksia, joissa kerrotaan, millainen on voittava yrityskulttuuri ja hyvä työelämä. Nyökyttelet, olet samaa mieltä. Kaikesta. Koska… niin, miksi? Näkyvätkö nuo upeat ajatukset arjen tekoina omassa toiminnassasi? Siis ihan joka päivä? Vai pidätkö kerran kuukaudessa, tai jopa harvemmin, henkilöstölle monologin, jossa kerrot häivähdyksiä ylätuulesta? Vähän kuulijoiden tukka liehuu, mutta eipä ne sanat taida muuten koskettaa. Jos roolisi yrityksessä on sellainen, että mahdollisuutta edes siihen kuukausimonologiin ei ole, niin mistä henkilöstö tietää, että olet liideri? Entä, jos valitsisin sinun työpaikaltasi kenet tahansa ja kysyisin, millainen liideri olet, mitä hän vastaisi? Pahimmassa tapauksessa hän kysyisi: ”Kuka?”
Pienessä yrityksessä arjen teot ovat helpompia kuin suuressa, tietenkin, mutta myös pienessä yrityksessä voit aivan helposti kadota neljäksi päiväksi työmatkalle ja istua viikon viimeisen arkipäivän kopissa lukemassa sähköpostejasi, kirjoittamassa tarjouksia, raportteja, suunnitelmia, exceleitä. Välillä voit lukaista kivan blogipostauksen johtamisesta ja samaistua siihen. Kenellekään omista ihmisistäsi et kuitenkaan ehtinyt koko viikon aikana sanoa mitään, paitsi tervehtiä kahviautomaatilla. Mutta sehän riittää, koska käyntikortissasi lukee johtaja.
Ei, en minä kiusaa sinua, haluan vaan saada sinut pysähtymään. Tiedät itsekin, että johtajuus on arjen tekoja, ihan joka päivä. Sanoja on maailma täynnä ja sanat itsessään eivät merkitse mitään, teot merkitsevät. Vähän sama, kuin että kävisit kerran kvartaalissa vetämässä kolmen tunnin treenit kuntosalilla, kuin että tekisi vaikkapa kolme kertaa viikossa olohuoneessa 15 minuutin kahvakuulatreenin. Kummalla on enemmän vaikutusta sinun ajattelutapaasi? Jos teet säännöllisiä treenejä, vaikka lyhyitäkin, niin silloin tulet herkemmin nousseeksi portaat ja saatat joskus ohimennen vaikka venytellä keskellä työpäivää. Liikkumisesta tulee tapa. Se on vaan niin, että se mitä korostat, vahvistuu. Tee johtamisesta tapa.
Tomi Kasurinen heitti LinkedInissä ennen joulua hienon haasteen: Uudenvuoden lupaus Oy Suomi Ab:lle – Tehdään vuodesta 2016 johtajuuden läpimurtovuosi! Tuen tuota lupausta pyytämällä sinut ja minut mukaan arjen tekoihin. Tekemään tekoja, jotka tukevat sanojamme ja jakamaan ne muille opiksi ja hyödyksi: #sanatteot. Innoituksena tässä kaksi hienoa esimerkkiä. Virpi Hyytiä oli aiemmin kollegani ja tiesin, että hänen tapaansa johtaa myyntitiimiä arvostettiin. Kotipizzan Tommi Tervasen tavasta johtaa voit lukea täältä. Hienoja tarinoita, jotka koostuvat arjen teoista.
Seuraavassa, tähän aiheeseen liittyvässä blogipostauksessani kerron omakohtaisen esimerkin työelämästä. Mitä tein ja mitä sitten tapahtui. Haluaisitko jakaa meille oman tarinasi, vaikka ihan pienenkin? Sillä yleensä pienet asiat merkitsevät eniten.
Tykkään ajatella, että elämä koostuu tienhaaroista. Se tie, jonka valitset, vaikuttaa loppuelämän kulkuun. Kaikkia tienhaaroja ei aina edes huomaa, vaikka pienetkin valinnat voivat olla merkittäviä; kenen kanssa ystävystyt, kenestä luovut.
Tiesin jo kesälomien jälkeen, että nyt olen siirtynyt tarpomaan kinttupolkua, jonka toivoin johtavan takaisin päätielle. Olin keskellä yritysfuusiota. Välillä yritin sopeutua enemmän, välillä vähemmän. Keskustelin asiasta ystäväni, Life Coach Ulrika Björkstamin kanssa, joka kysyi minulta, tiedänkö omat arvoni ja elänkö niiden mukaisesti. Sanoin tietäväni ne jollain abstraktilla tasolla, joten hän teetti minulla tehtävän. Se ei ollut edes vaikea, sillä esiin nousi välittömästi kolme sanaa: Rehellisyys, Rohkeus, Rakkaus. Minun arvoni.
Rehellisyys tarkoittaa sitä, että en valehtele enkä sano koskaan mitään, mitä en tarkoita. Näin puhtoisesti en ole aina elänyt, mutta olen huomannut, että totuudessa pysyminen on yllättävän rauhoittavaa. Rehellisyys muita kohtaan tarkoittaa ensisijaisesti rehellisyyttä itseä kohtaan ja se on kaiken perusta. Töissä rehellisyys tarkoittaa sanassa pysymistä. Sitä, että ei koskaan joudu tilanteisiin, jossa joutuisi luikertelemaan ja paikkailemaan sanomisiaan. Rehellisyys on luottamuksen tärkein rakennuspalikka. Voidakseen olla rehellinen, täytyy olla avoin. Jos ei ole mitään salattavaa, ei ole mitään pelättävää.
Rohkeus liittyy rehellisyyteen ja siihen avoimuuteen. Minulle rohkeus on myös sitä, että kyseenalaistan termiä ”Näin on aina tehty ja näin tullaan aina tekemään”. Töissä tarvitaan rohkeutta vaikeiden tilanteiden kohtaamisessa. Ei pitäisi olla mitään sellaista asiaa, mistä ei voisi puhua joko kahden tai yhdessä kaikkien kanssa. Mitä vaikeampi tilanne, sitä innokkaammin siihen tartun. Minä en pelkää mitään.
Rakkaus. Työelämässä se on toisen ihmisen kohtaamista ja aitoa välittämistä. Ei lauman kaitsemista vaan yksilöiden huomioimista. Rakkaus pitää sisällään rehellisyyttä ja rohkeutta sekä paljon avoimuutta. Kuten 90-luvun suuri ajattelija Nikke T sanoi: ”Jos haluu saada, on pakko antaa.” Töissä me tarvitsemme toisiamme, jos kohtaamisissa ei ole aitoa välittämistä, kaikki hiipuu.
Dalai Lama on sanonut: ”Avaa sylisi muutokselle, mutta älä luovu arvoistasi.” Avasin ja kun Ulrikan avustamana löysin arvoni, ymmärsin, että haluan käyttää aikani arvokkaasti, omien arvojeni mukaisesti. Viime syksyn kinttupolku oli henkilökohtainen kriisiytyminen, jonka tarvitsin päästäkseni uusiutumisen alkuun. Ja kas, tulin läpi pusikon huomatakseni, että siinä se oli, päätie.
Päätien löytääkseni tein rohkeuden teon. Lausuin unelmani ääneen Helsingin Sanomien toimittajalle niin, että minulla oli tavallaan työnhakuilmoitus Sunnuntain Hesarissa. Yksi työkavereistani nauroi, että jos sulla ei vielä ole uutta työpaikkaa, niin tuo oli ihan hyvä veto. Ei minulla ollut, mutta yksi puheluista oli Se Oikea. Olen tänään irtisanoutunut työstäni.
Esimiehelleni soitettuani julkaisin Yammerissa tarinan irtisanoutumisestani. Halusin sen jakaa heti kaikille. Olin puhunut töissä joillekin siitä, että uusi Solteq ei ole minua varten, osa osasi siis tätä jo odottaakin. Jokainen heistä sanoi silloin, etteivät haluaisi minun lähtevän, mutta minun itseni vuoksi toivovat, että löytäisin paikan, joka olisi minua varten. Kun olin heille avoin ja rehellinen, sain heti ymmärrystä osakseni. Upeita tyyppejä nämä entiset descomilaiset. Olen uskomattoman kiitollinen siitä, että sain olla yksi heistä. Opettavainen ja hieno kuuden vuoden matka. Jos kirjoittaisin tähän vielä jotain, ne olisivat latteuksia.
Yksi matka on tehty, toinen on alussa. Kerron tästä uudesta sitten, kun on sen aika. Se, että minä en onnistunut uudessa yhtiössä, ei tarkoita sitä, etteivätkö muut onnistuisi. Minä yritin, mutta en päässyt eteenpäin. Yrittämis-moodi jäi päälle ja se ei minulle riittänyt, koska olen sielultani intohimotyöläinen ja lempeä anarkisti.
Do. Or do not. There is no try.
Meidän Teija tulee konttorille aamuvarhain, siivoaa asiakastilat niin, että sinne on mukava heti aamusta mennä palaveeraamaan. Jos jokin tavara on hukassa, kannattaa kysyä Teijalta, koska hän yleensä tietää. Hän tietää myös, että minun kahvikuppiani ei pidä laittaa astianpesukoneeseen, jos olen unohtanut sen tiskipöydälle lojumaan, koska panikoituisin ihan turhaan säikähtäessäni, että joku on sen siitä ottanut. Kerran hän on sen sijainnin paikallistanutkin, kun tämmöinen hirveä tilanne kävi toteen.
Teija on ollut meillä viisi vuotta. Ei tietenkään omana työntekijänä, koska siivouspalvelut on tapana ulkoistaa. Mutta Teija kyllä tuntuu ihan yhdeltä meistä ja niin sen pitääkin olla. Ihan niin kuin me muutkin puhumme perheestämme ja muista asioista, niin Teijakin puhuu ja näyttää välillä kuvia Irmelistä ja Pärrestä, kahdesta laiskanpulskeasta kissastaan.
Kerran tässä matkan varrella huomasin, että Teijan kasvoilla ei ollut samanlainen hymy, kuin tavallisesti ja kun kyselin varovasti kuulumisia, hän kertoi, että saattaa olla vaihtamassa työpaikkaa. Hän tykkäsi kyllä olla meillä, mutta toisesta firmasta oli tullut aika houkutteleva tarjous. Minä soitin hänen esimiehelleen. ”Meillä taitaa olla ongelma. Jos Teija lähtee, niin me lähdemme Teijan mukana. Onko sulla ideaa, miten tämä tilanne hoidettaisiin?” Kyllä häneltä idea löytyi ja yhteiselomme jatkuu.
Niin, yhteiselo jatkuu kaikesta huolimatta, vaikka kaikki päivät eivät aina olekaan niin kovin mukavia. Niitä eivät varmasti ole meidän pikkujoulujen ja kesäjuhlien jälkeiset maanantait. Niistä juhlista Teija haluaa tietää aina etukäteen, koska meillä on tapana pitää kohtuullisen riehakkaat toimistojatkot. Kyllä hän vähän taitaa puhista, mutta melkoisilla lehmänhermoilla hän niistäkin tilanteista selviytyy. Viime pikkujoulujen jälkeen häneltä tuli toive, että jos ei enää sitä karpalolonkeroa hommattaisi, koska se ei lähde kovin hyvin irti lattiasta. Porsaita äidin oomme kaikki.
Yhteisselfie ei hänen kanssaan onnistunut, siihen hän ei todellakaan suostunut. Mutta sain sentään ottaa kuvan vähän kauempaa. Kiitos, Teija, mukavaa, että olet yksi meistä.
Onko positiivisuudella ja myönteisyydellä mitään eroa? Nopeasti ajateltuna ei ehkä, mutta kun kuuntelee ihmisiä, miettii heidän sanojensa merkityksiä, huomaa, että kyllä niillä on. Positiivisuudessa voi olla epärehellisyyden siemen, myönteisyyteen sisältyy riisuttu totuus.
Oletko koskaan kuunnellut ihmistä, jonka heiluvasta suusta tulee periaatteessa kaikkea sitä, mitä olet halunnutkin kuulla, mutta mieltäsi kaivaa epäilys: ”Ihanko totta, todellako?” Mietit, tarkoittaako hän sitä mitä sanoo, vai onko kaikki se positiivisuus hätävalhetta, jolla hän selviää tilanteesta toiseen. Paljon sanoja ilman merkitystä.
Olen pitänyt positiivista asennetta työelämässä aina tärkeänä, mutta olen alkanut miettiä sitä vähän eri tavalla. Positiivisuus on luontevaa silloin, kun kaikki menee hyvin, silloin se on aitoa, todellisuuteen perustuvaa. Aika ajoin tulee kuitenkin vastaan vaikeita tilanteita, joista ei selviä positiivisuudella, koska tosiasiat on kohdattava sellaisina, kuin ne ovat. Niitä ei voi sanoilla kuorruttaa. Yltiöpositiiviset sanat ilman todellisuuspohjaa syövät luottamusta. Vaikeassa tilanteessa myönteisyys on tosiasioiden tunnistamista, virheiden myöntämistä ja aitoa halua parempaan. Sitä inhimillisyyttä ja empatiaa, joka puolestaan rakentaa luottamusta.
Myönteisyys on uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että asiat järjestyvät, jos kaikki sitä sydämestään haluavat ja ovat valmiita yhdessä tekemään parhaansa sen eteen.
Pikkujoulut on taas juhlittu ja siellä, jos missä, saan vuosittain positiivista palautetta meidän asiantuntijapojilta, jotka eivät välttämättä arjessa sitä tule antaneeksi. ”Olet seksikkäin HR-nainen, jonka tiedän”, kuului yksi häkellyttävimmistä palautteista, mutta otin sen kovana kohteliaisuutena, tietenkin. Kaikki sanat jäivät sydämeeni, mutta erityisesti tällä elän pitkään:
”Minna, kai ymmärrät sen, että me nörtit emme aina tajua niitä sinun pehmopuheitasi. Me ehkä ajattelemme, että kaikki pitäisi tapahtua nyt ja heti, tai ainakin tietyssä järjestyksessä, mutta ei se niin ole. Olen miettinyt pitkään kaikkea sitä, mitä olet sanonut ja nyt olen kokeillut asiakkaani kanssa myönteistä lähestymistapaa, oli tilanne mikä tahansa. Olen huomannut, että sillä on vaikutusta. Sillä on iso merkitys, millä sävyllä asioita esittää ja pyrkiikö löytämään aina jotain hyvää vaikeissakin tilanteissa. Olen siitä puhunut vaimonikin kanssa, että myönteisyydellä on yllättävän suuri voima. Kiitos, Minna, sen olet opettanut minulle.”
Siinä se oli, minun työni missio.
Mikä on työpaikkanne yhteisöllisen älykkyyden taso? Siis… mikä tämä tämmöinen kysymys on? Olemme rekrytoineet aina huipputyyppejä, joten älykkyytemme taso on sangen korkea. Kyllä, niin olettekin, mutta pidättekö henkisestä pääomastanne huolta?
Meistä jokainen haluaa olla älyllisesti hyvässä kunnossa ja tunnistaa itsensä jokaisesta bulletista. Tuskin työnantajakaan laittaa pahakseen, jos meistä löytyy yllä mainittuja ominaisuuksia. Onko kuitenkin olemassa salakavalia riskitekijöitä, jotka voivat luikerrella sinne arkeen ja tuhota kauniit pyrkimykset? Mietitäänpä. Voisitko kuvitella joka aamu herätessäsi lähteväsi juoksemaan maratonin ja tulla kotiin vain nukkumaan? Joka aamu. Niin kovaan fyysiseen rasitukseen et itseäsi laittaisi, mutta aika moni laittaa itsensä sellaiseen henkisesti. Stressi kuuluu elämään ja kyllähän me kaikki olemme yleensä paineen alla aika tehokkaita. Stressi on elimistön hälytystila ja sen pitääkin kytkeytyä päälle, kun vaara uhkaa. Mutta sen ei kuulu olla vallitseva olotila, sillä pitkittyessään se syö sinusta tehoja ja vaikuttaa suoraan aivotoimintaan.
Jos suinkin ehdit, tarkkaile itseäsi kiireisenä. Palaveriin on vielä neljä minuuttia aikaa, joten lähetät vielä kolme sähköpostia, joista kahteen tulee virheellistä tietoa ja yhden sävy on niin huono, että vastaanottavassa päässä mielensäpahoittaja kiihtyy uudesta aiheesta ja vie sen kahvipöytäkeskusteluun. No, kun ei ehtinyt muotoilla, eikä varsinkaan ajatella. Silti sinulla on palaverin jälkeen aikaa korjata tekemiäsi mokia. Siihen on kaikilla aina aikaa, hämmästyttävää kyllä.
Omasta mielestä täytyy pitää huolta, ihan niin kuin kropastakin. Jos urheilet, pitää venytellä, levätä ja palautua. Jos et liiku yhtään, tiedät kyllä, miltä istumatyöläisen hartiat ja alaselkä tuntuvat. Jos vedät sitä henkistä maratonia päivästä toiseen, alkaa aivojen otsalohkon etuosan kuorikerroksen toiminta heikentyä. Silloin ei luovia ajatuksia putkahtele päähän, ongelmanratkaisukyky on heikonlaista ja päätöksiä on aika mahdotonta tehdä. Sinun on todella vaikeaa siirtyä asiasta toiseen ja pysyä samalla riittävän tarkkana. Epätoivo iskee ja ajatus sumenee, kaikki alkaa tuntua jotenkin niin hankalalta. Millaisia päätöksiä pystyt tekemään stressin sumentamilla aivoilla?
Oman työn suhteen ei pidä olla liian tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä, koska silloin ei tule koskaan kyseenalaistaneeksi omia työnteon tapojaan, vaan jatkaa paahtamista samalla mallilla päivästä toiseen. Silloin on myös aika suuressa uupumisriskissä. Kun jarruttaa ja pysähtyy miettimään, voi keksiä innovatiivisia ja luovia ratkaisuja tehdä omaa työtään niin, että selviytyy niistä loppujen lopuksi helpommalla ja nopeammin. ”Laiskuus on luovuuden äiti.” Työkaverini kertoi, että kerran hän oli joutunut sanomaan asiakkaalle, ettei hänen toivettaan pystytä millään toteuttamaan. Työkaveri ei keksinyt ongelmaan ratkaisua, vaikka oli miettinyt sitä miten päin tahansa. Hän ajoi autolla puolisen tuntia kotiin, mietti ajomatkalla aivan jotain muuta kuin työtä ja kun hän laittoi kätensä kotiovenkahvaan, ratkaisu asiakkaan ongelmaan oli kirkkaana mielessä. Siellä jossain takaraivossa se oli muhinut valmiiksi, kun hän antoi sille huomaamattaan mahdollisuuden. Tämä on mahdollista, jos pää on kunnossa eikä ylikuormittunut.
Pidä aivoistasi siis hyvää huolta. Anna niille luppoaikaa. Koko ajan ei tarvitse olla online, koko ajan ei tarvitse suorittaa jotain. Älypuhelinta pitää ladata aika usein, niin pitää omaa päätäkin. Kun huomaat, että ajatus jumittaa ja aivotoiminta tuntuu puurolta, sano: ”Apua, yksi prosentti aivojen akkua jäljellä, äkkiä lataukseen!” Miten lataat päätäsi: sohvalla makaamalla, ulkoilemalla, halimalla, kokkaamalla, musiikkia kuuntelemalla, miten? Ota töissä hiljainen hetki itseksesi, käy vaikka ulkona hengittämässä raitista ilmaa. Pysähdy.
Jokainen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan, mutta työnantaja, joka haluaa pitää huolta työyhteisönsä henkisestä pääomasta, pysähtyy miettimään, millaisiin työnteon tapoihin yrityskulttuuri ihmistä kannustaa. Onko se jaksamisen rajoilla tempoilevaa vai yhteisöllisesti älykästä.
Olen myös puhunut tästä aiheesta henkilöstöllemme. Siihen liittyvä kalvosetti löytyy SlideSharesta: ”Aivot ei pysähdy koskaan, paitsi silloin, kun ihminen kuolee.”
Keräilen ajatuksia. Mitä ne tarkoittavat minulle, sen haluan kertoa sinulle. Tämä on osa 3, aiemmat ovat luettavissa Facebook-sivuni julkisista päivityksistä:
Osa 1
Osa 2
”Ihmiset unohtavat, mitä olet sanonut tai tehnyt, mutta he eivät koskaan unohda tunteita, joita olet heissä herättänyt”, on Maya Angelou sanonut, tuo edesmennyt afroamerikkalainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, jonka työstä Yhdysvaltain presidenttikin on antanut tunnustusta.
Sanoja mahtuu maailmaan paljon. Niitä sanotaan ohimennen ja tarkoituksella. Sanotaan sää-asioita hississä, rakkaus-asioita makuuhuoneessa. Sanat saavat joskus mielen pahaksi, toisinaan sydämen läpättämään. Onko sanoilla niin suuri voima? Vai onko voima siinä tunteessa, millä ne sanat luovutetaan toisen ihmisen reagoitavaksi?
Käyn jonkun verran puhumassa, hyvin erilaisille yleisöille. Minua ovat kuunnelleet lukioiden rehtorit, Suomen Pankin ja Finanssivalvonnan naiset, yläkoulun 8.- ja 9.-luokkalaiset, työterveyshuollon asiakkaat ja sekalainen joukko johtajia. Näytän esityksessäni aika usein nuo Maya Angeloun sanat ja kerron, että sinulle jää todennäköisesti mieleen jokin yksittäinen asia esityksestäni, mutta se fiilis, mikä sinulle tulee, kun kuuntelet minua, jää mieleesi paljon voimakkaampana. Sitä et unohda niin helposti.
Millaisen tunteen haluat toiselle jäävän teidän tapaamisenne jälkeen? Oletko kenties valittanut koko kesän epävakaisesta säästä, jos onnellisuutesi on ollut riippuvainen säätilasta? Vai oletko valinnut hyvän mielen, jota olet tartuttanut muihinkin? Jännittävänä mittarina voit käyttää tilannetta, kun kohtaat ihmisen yllättäen kadulla; sulaako hänen kasvonsa sydämelliseen hymyyn, vai sisältyykö tervehdykseen kireä hymy, johon liittyy toive, että voisi paeta paikalta mahdollisimman pian. Sillä voit mitata, millaiseen tunnemaailmaan olet henkilön aiemmissa kohtaamisissanne johdattanut.
Työelämässä on tilanteita, joissa aiheet ovat yksinkertaisen tavanomaisia, mutta välillä puhutaan myös vaikeista asioista. Niissä tilanteissa punnitaan johtamisen taito, sillä onhan silloin helppoa olla kiva, kun on mukavaa. Johtajalla täytyy olla taitoa kuunnella ja taitoa käsitellä kuulemaansa. Se tunne, että sinua on aidosti kuunneltu ja kaikkea sanomaasi on käsitelty objektiivisesti vailla ennakkokäsityksiä ja oletuksia, on arvokas tunne. Se on ensiaskel siihen, että vaikea tilanne alkaa purkautua. Se on avain siihen, että tunnekuohussa jääräpäisyyteen lukittu oma mieli alkaa avautua kompromissin mahdollisuudelle.
Sanoja sanotaan paljon. Vaikeissa tilanteissa oikeita sanoja. Mutta sanotaanko vaikean tilanteen oikeat sanat niin aidosti, että niistä muodostuu luottamuksen tunne ja että ne sanat johtavat haluttuihin tekoihin? Sanat häipyvät, tunne säilyy.
Palaveri alkaa. Istun neuvotteluhuoneessa. Yksin. Seuraan, kuinka ihmisiä tipahtelee yksitellen paikalle. He avaavat läppärinsä ja ryhtyvät todennäköisesti valmistelemaan seuraavaa palaveria, johon he menevät myöhässä. Saan heidät kiinnostumaan aiheestani, mutta välillä huomaan, kuinka jonkun korvat sulkeutuvat ja katse lasittuu, kun hän uppoutuu sähköpostiinsa tai puhelimeensa. Minunko mokani, enkö ole asiani kanssa riittävän kiinnostava?
Sama tilanne toistuu helposti, liian helposti, kaikissa kohtaamisissa. Kahvilassa sovitaan treffejä WhatsApp kuumana toisen ystävän kanssa. Pöydässä istuvan ystävän kanssa ne sovittiin kaksi viikkoa sitten, mutta se oli silloin, nyt pitää aikatauluttaa tulevaa elämää.
”Mutku haluan elää hetkessä, sillä muuta minulla ei ole.” Kiihkeän elämänrytmin mantra. Halutaan elää täysillä, elää hetkessä. Mutta missä hetkessä sitä elämää eletään; jossain tulevassa vai siellä rinnakkaistodellisuuden hetkessä, virtuaalimaailmassa? Vastaus taitaa olla, että haluamme elää kiinnostavimmassa hetkessä.
Ehkä karrikoin, ehkä en. Aina totta toinen puoli. On liian helppoa olla olematta läsnä tässä hetkessä.
Aika on yksi arvokkaimmista asioista, mitä voit toiselle ihmiselle antaa. Kun hetki koittaa, tuletko ajoissa, oletko läsnä? Vai tuliko tilalle jotain kiinnostavampaa, niin että peruit koko tapaamisen? Jos kuitenkin tulit, osaatko kuunnella jatkuvasti keskeyttämättä, kuunnella niin, että toiselle tulee tunne, että olet aidosti siinä? Huokailetko kiireitäsi, tekemättömiä töitä, vai pystytkö luomaan kiireettömän ja rauhallisen hetken niin, että kaikkien syke tasaantuu? On helppoa liihottaa utuisissa ajatuksissa, olla henkisesti poissa. Paljon vaikeampaa on tyhjentää mieli niin, että se voi täyttyä toisen ihmisen ajatuksista, joita hän haluaa sinun kanssasi jakaa? Aktiivinen kuunteleminen voi olla yllättävän vaikeaa. Pitää osata kahlita villinä poukkoileva mieli, taltuttaa se hetkeen ja jäädä siihen. Pysähtyä ihan oikeasti kuuntelemaan. Jos sen teet, saatat kuulla jotain kiinnostavaa.
Kesäloma on hyvää aikaa harjoitella. Talvella ikävöimme laiturinnokkaan, ei ikävöidä sieltä nyt pois. Ollaan ihan siinä vaan. Ollaan läsnä omassa elämässämme.
