protuKuva: Rasmus Tiilikka, Prometheus-leirin ohjaaja

Tänä kesänä olen saanut seurata teinityttöni luterilaista aikuistumisriittiä, eli rippileiriä. Sitä ennen hän oli Prometheus-leirillä. Molemmat leirit olivat hänelle eri tavoilla tärkeitä kokemuksia ja oli hyvä, että ne tapahtuivat tässä järjestyksessä.

En ollut tutustunut Prometheus-leirin ideologiaan kovinkaan syvällisesti. Luin todennäköisesti vain pari lausetta ja olin vakuuttunut, että leiri tekee ihmiselle hyvää: ”Ohjaajilla ei ole tarjolla valmiita vastauksia, vaan jokainen pääsee pohtimaan asioita itse ja mielellään mahdollisimman monelta kantilta. Tavoitteena on rakentaa omaa elämänkatsomusta sekä päästä kuulemaan muiden mielipiteitä ja löytää perusteluja omilleen.” Protun loppujuhla ja pitkät keskustelut teinin kanssa sen jälkeen vahvistivat, että kyse oli todellakin ollut yksi hänen tähänastisen elämänsä parhaista viikoista. He saivat asioista tietoa, mutta jokaisella oli vapaus muodostaa omia käsityksiään. Parhaita olivat olleet keskustelut. ”Jokainen sai sanoa oman mielipiteensä ja kaikki kuuntelivat sitä. Ja sen jälkeen oltiin aina hetki hiljaa, että jokainen ehti kommentoida, jos jotain tuli mieleen.” Tässä hektisessä maailmassa se, että joku kuuntelee oikeasti ja että on tilaisuus sanoa omia mielipiteitään, on arvokas.

Rippileirin viimeisenä yönä olin saanut teiniltä viestin, jossa hän kertoi, että tilanne vaatii ikkunasta karkaamista ja he ovat menossa uimaan. Niinkin radikaalia meininkiä. Eivät poistuneet edes alueelta. Vastasin viestiin, että mikäs se sellainen ripari on, josta ei yöllä karata ikkunasta… Rangaistukseksi heidät herätettiin aamuviideltä siivoamaan.

Kysyin teiniltä, karkasitteko Protulla? Eivät olleet karanneet, koska heillä ei ollut siellä sääntöjä. Ei ollut yövalvojia. Kaikki tiesivät, missä ohjaajat nukkuivat, jos olisi tullut asiaa. Yksi leiriläisistä oli herännyt aamuyöstä, eikä ollut saanut unta. Hän oli lähtenyt pihalle kävelemään ja kohdannut siellä toisen unettoman. He olivat jutelleet pitkään ja se oli ollut hyvä keskustelu. Siitä ei kukaan heitä tuominnut, koska leirin tarkoituksena oli synnyttää juuri tuollaisia kohtaamisia ja ajatuksenvaihtoja.

Molemmat leirit olivat siis arvokkaita kokemuksia. Keskustelimme siitä, miten ihmiset suhtautuvat tiukkoihin kieltoihin ja sääntöihin. Luontaisesti sääntöjä halutaan rikkoa, ne herättävät välittömästi vastareaktion. Se ei ole edes riippuvaista iästä, näin tapahtuu myös työelämässä. Säännöt ja rajoitukset lamaannuttavat ihmisen oman ajattelun ja alkukantaiset vaistot ottavat vallan.

Entä mistä voi johtua, että jotain rukousta ei opita viikossa, mutta oman lempibändin uuden biisin sanat opitaan viidessä minuutissa?

Jos halutaan, että ihmiset sisäistävät jonkin uuden asian, kannattaa oivalluttaa, ei tuputtaa. Jos halutaan, että kiinnostus aidosti herää, pitää herättää, ei pakottaa. Se on pidempi ja vaikeampi tie, mutta hedelmällisempi.

ripari.jpg

 

 

 

Mainokset