Yksi meidän työhuoneemme leideistä sai syksyllä suloisen tyttövauvan. Me muut päätimme olla prinsessan haltiatarkummeja ja antaa hänelle jotain itsestämme. Minä annoin rohkeuden, joka on ominaisuuksistani vahvistunut viime vuosina eniten. Halusin antaa hänelle uskallusta olla rohkea niissä asioissa, joilla on hänelle merkitystä.

Sitä ajatusta olen tainnut kahdelle tytöllenikin korostaa. Tätä kirjoittaessani 8-vuotias tuli kertomaan, kuinka hän oli pessyt monta muoviastiaa ja vielä olisi paljon jäljellä. Teimme työnjaon: minä pesin loput astiat, ja hän kirjoitti kolumnia. Pyysin häntä kertomaan, mitä tarkoittaa rohkeus. Näin hän kirjoitti: ”Pitää itse päättää missä haluaa olla rohkea, eikä tee sellaisia asioita mitä ei halua tai uskalla, taikka mikä pelottaa. Pitää olla omanlainen ihminen. Ja olla itse omissa asioissa rohkea.”

Teema oli esillä viime kesänä huvipuistossa, kun tytöt juoksivat laitteesta toiseen ja itse kävin vain heppakarusellissa. Olisin ollut heidän silmissään rohkea, jos olisin kieppunut kaikkein hurjimmissakin laitteissa, mutta itselleni sellaisella uskalluksella ei olisi ollut merkitystä. Arvostusta olisin saanut varsinkin esiteini-ikäisen silmissä, mutta mitä olisinkaan silloin hänelle opettanut rohkeudesta? Olisinko ollut omanlainen ihminen, kuten kuopukseni asian ilmaisi?

Rohkeuden vastakohtia ovat pelokkuus ja arkuus. Lievempi, mutta paljon yleisempi versio voisi olla mukavuudenhaluisuus. On helpompaa tehdä asioita tutulla ja turvallisella tavalla kuin haastaa omia rajojaan. ”Et koskaan tiedä rajojasi, ellet ylitä niitä”, on runoilija William Blake sanonut 1800-luvun taitteessa. Olisiko sittenkin syytä etsiä rajoja, jotka voi ylittää, ja siten voimaantua omasta rohkeudestaan?

Työyhteisöni on miettinyt yrityksemme arvoja päivittäisen tekemisen kautta. Rohkeus-arvoa kuvaamaan koostimme ryhmätöiden perusteella kolme lausetta: ”Pystyn vieläkin parempaan. Uskallan myöntää ongelmat. Uskallan tarttua härkää sarvista.” Jokainen noista vaatii paljon uskallusta, omien rajojen kyseenalaistamista ja niiden paukuttelua.

Kyse ei ole ennätystenkirjoihin ikuistettavista asioista, vaan arkirohkeudesta: Omasta uudistumisesta, jatkuvasta oppimisen innosta ja uteliaisuudesta. Siitä, että tekee työnsä toimeen tarttuen, parempaa rakentaen ja toisinaan odotuksetkin ylittäen, ei valmista maailmaa odottaen ja sen puutteista valittaen. Kun uskaltaa, kasvaa rohkeus. Kun epäröi, kasvaa pelko.

Toisinaan kuitenkin armollisuus itseä kohtaan vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin rajojen ylittäminen. Se vaatii uskallusta vain olla, ihan rauhassa ja ilman jatkuvaa suorittamista. Tässä asiassa olen edennyt jo siihen pisteeseen, että joudun keräämään rohkeutta tarttuakseni imuriin. ”Nyt ylös sohvalta! Rupea suorittamaan sitä siivousta, olet ollut jo riittävän armollinen itsellesi.”

Rohkeudessa on hyvä olla kohtuullinen, määritellä omat rajat ja niiden ajoittaisesta ylittämisestä koituva voimaantumisen hyöty. Päättää, kuinka paljon uskallusta tarvitsee saavuttaakseen haluamansa ja onko se sen arvoista. Ne päätökset täytyy tehdä itseä ja toisia kunnioittaen niin, ettei synnytä jälkeensä kaaosta ja tuhoa. Sillä suurinta rohkeutta on kantaa vastuu tekemistään ratkaisuista – olla rohkea omissa asioissaan.