Vietin lauantaina kuusi tuntia kaupungilla. Kuljeskelin kaupoissa, istuskelin kahvilla. Luin kirjaa ulkona penkillä. Tein ihan hyviä löytöjä kaupoista, kerrankin, kun oli aikaa. Välillä huomasin vain olevani, ihan hiljaa.

Kotiin on kaupungilta kymmenen minuutin kävelymatka, mutta 11-vuotias tyttöni halusi, että olen lähellä, jos hän tarvitsee minua. Päivän aikana näin tuon viisijäsenisen tyttöporukan kerran ohimennen, mutta minulle soitettiin usein ja kerrottiin ihanista korviksista, ihanista paidoista, ihan hulluista sattumista ja jostain muusta, mistä en soittajan kikatuskohtauksen vuoksi saanut oikein selvää. ”Missä oot?” oli myös tärkeä kysymys, jonka kuulin usein.

Tässähän minä olen, ihan niin kauan aikaa, kun sinä tarvitset minua, rakas lapseni. Hetki hetkeltä kasvat kauemmas, venytät rajoja ja tunnut tarvitsevan vähemmän, mutta oikeasti tarvitset enemmän.

Tarvitseminen ei lopu koskaan. Eikä sen pidäkään. Työelämässä, kun muutetaan organisaatiota ja vaihdetaan esimiehiä, ensimmäinen kysymys henkilöstöltä on: ”Kenelle voin kertoa, kuka minua kuuntelee?” Kuka välittää?

Usein esimies ei edes ole se, joka huomaa kaiken ja ehtii välittää. Iso voima on työyhteisöllä, niillä työkavereilla, jotka työskentelevät siinä vieressä ja panevat merkille puolesta sanasta, millä tuulella olet. He ovat niitä, jotka huomaavat ja välittävät myös silloin, kun itse et enää tajua. Kun luulet omaavasi mystiset supervoimat, vaikka oikeasti ajatuksesi kiertävät kehää ja olet uupumuksen partaalla. Silloin työkaverisi sanoo, että kuules nyt, pitäisikö vähän hiljentää? Lähellä oleva työkaveri, joka välittää, on uskomattoman arvokas. Hän voi sanoa sinulle, hän voi kertoa esimiehelle ja HR-tädille. Silloin viritetään turvaverkko ja kannatellaan. Ei jätetä yksin.

Kaikki eivät edes tarvitse tukea, mutta jokainen haluaa tietää: ”Missä oot, jos tarviin sua?”

Pidä itsestäsi ja työkaveristasi hyvää huolta! –kalvosettini

Mainokset