Kuukausiarkisto: huhtikuu, 2013

Kokeilin ylleni prinsessa-asua, jonka ajattelin pukea vappuaattona töihin. Sen tulee kruunaamaan kirjaimellisesti tiara. Pyörähtelin prinsessavaatteet ylläni olohuoneen lattialla ja minua syvästi ihasteli ekaluokkalainen tyttöni. ”Entä jos menisin tämä asu päällä huomiseen tapaamiseen, johon tulee ihmisiä, joita en ole koskaan ennen tavannut. Mitähän he mahtaisivat tuumata?” kysyin häneltä. ”Jos he ovat kivoja ihmisiä, he sanoisivat, että wau miten hieno prinsessa”, hän totesi. ”Mutta kyllä heidän aika huumorintajuisia pitäisi myös olla.”

Jos haluaa olla menestynyt naisjohtaja, täytyy olla lyhyet hiukset ja naisellisuuden kätkevä jakkupuku-univormu. Näin meille kerrottiin Suomen yrityselämän vaikutusvaltaisimmista naisista. Prinsessamekkoa ei mainittu. En usko, että totuus on ihan tuonkaltainen, sillä olen tavannut upeita, pitkähiuksisia naisjohtajia vaatteissa, joissa he näyttävät tuntevan itsensä hurmaaviksi naisiksi.

Work goes happy –tapahtumassa Stella Polariksen Elina Stirkkinen sanoi, että käytämme arjessa paljon eri ilmaisukeinoja. Palavereissa neuvottelemme eri tavalla kuin kotona lastemme kanssa. Hän painotti, että meillä ei ole eri rooleja, vain erilaisia ilmaisukeinoja. Samassa tapahtumassa iltapäivällä Mato Valtonen ja Kalle Isokallio keskustelivat työhyvinvoinnista ja nimenomaan erilaisista rooleista, joissa elämme päivittäin. Esitin tämän Stirkkisen näkemyksen ja pohdin ääneen, että onhan paljon armollisempaa puhua ilmaisukeinoista kuin rooleista, jotka vaikuttavat kovin teennäisiltä. Valtonen sanoi, että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa vapaita kaikista rooleista, mutta heitä nimitetään kylähulluiksi.

Meillä töissä nuori nainen oli menossa tärkeään asiakastapaamiseen. Hän pukeutuu arjessa farkkuihin, eikä ole ylipukeutunut (niin kuin eräät). Hän oli käynyt hankkimassa tulevaan tapaamiseen suorat housut ja neuleen. ”Ihan tuohon hame ja jakku –linjaan en oikein pysty”, hän totesi. Sanoin, että ei tarvitsekaan ja että hänen valitsemansa asu on varmasti hyvä ja hänen persoonaansa korostava. Kun menee tapaamiseen vaatteissa, joissa viihtyy ja joissa tuntee olonsa luontevaksi, on helpompi olla myös asiassa uskottava. Tässä suhteessa naisten pukeutuminen on vapaampaa, ei tarvitse pukeutua kovin määrämuotoisiin roolivaatteisiin. Ei tarvitse tuntea kuristuvansa kravattiin.

En aio tehdä lähtemätöntä vaikutusta uusiin ihmisiin menemällä tapaamiseen prinsessamekossani. Mutta töihin siinä menen, koska siellä ihmiset ajattelevat, että wau miten hieno prinsessa ja nauravat päälle. Heillä ehkä käy myös mielessä, että eipä tuo kylähullu ole pitkään aikaan pukeutunutkaan mihinkään rooliasuun.

Mainokset

”Missään muussa Euroopan maassa en ole kohdannut yhtä ynseää, pahantuulista ja piittaamatonta käytöstä kuin Suomessa”, sanoi Jari Tervo Yle Uutisten blogissa. Minäpä kerron, millaista käytöstä ja uskomatonta palveluasennetta saimme, kun tilanne oli niin sanotusti Neidot pulassa.

Ensimmäinen kohtaaminen:
Istuin ystävättäreni kyydissä Mannerheimintiellä, kun viereemme ajoi taksi, jonka kuskilla selvästi oli meille asiaa. Avasin ikkunan ja hän sanoi: ”Teillä on vasen takarengas tyhjä.” Emme mykistykseltämme saaneet sanotuksi edes kiitosta, mutta ei sitä taksikuski jäänyt odottelemaankaan. Totesimme sen, minkä taksikuski oli huomannut, takarengas oli puhjennut. (Disclaimer: tässä kohdassa ystäväni soitti ynseän ja pahantuulisen puhelun miehelleen liittyen vanhoihin talvirenkaisiin, mutta se ei liity tähän positiiviseen tarinaan).

Toinen kohtaaminen:
Olimme nilkuttaneet autolla hotellin parkkihalliin ja siirtäneet perjantai-iltapäivänä tapahtuneen rengas-välikohtauksen murehtimisen seuraavaan päivään. Lauantaina me sitten raahasimme parkkihallin infosta nuoren jantterin rengasta ihmettelemään ja hän ehdotti soittamista Autoliittoon. Meidän tilannetta katseli kuitenkin kiinnostunut silmäpari läheisestä autosta. ”Ei sattuisi kiinnostamaan renkaanvaihto?” ystävättäreni huikkasi hänelle. Kyllä häntä kiinnosti. Miehen perhe odotti kärsivällisesti, kun tämä nosti auton kiikkerän tunkin varaan ja yritti päästä selville tilanteesta. Puhjennut rengas oli liimautunut suolalla kiinni ja hän ei uskaltanut tunkista johtuen sitä kovin kovasti heilutella. Hän myös katseli hieman epäillen vararengasta, joka muistutti lähinnä mopon rengasta ja suositteli hankkimaan ihan oikean renkaan yli 300 kilometrin kotimatkallemme. Ihana mies ja ihana perhe, joka uhrasi meille aikaansa ihan vain auttaakseen.

Kolmas kohtaaminen:
Oli siis lauantai, kello yksi iltapäivällä, ruuhkaisinta aikaa rengasliikkeillä ja me vieraassa kaupungissa. Parkkihallin puomissa oli numeropalvelun mainos, joten soitin 020202. Kerroin, että olemme kohtuullisen toimintakyvyttömällä renkaalla keskellä Helsinkiä, haluamme ostaa neljä uutta rengasta ja saada ne tänään auton alle. Ystävällinen nainen löysi meille nopeasti Mannerheimintieltä rengasliikkeen, joka oli auki kahteen ja yhdisti minut eteenpäin.

Neljäs kohtaaminen:
Puhelimeen vastasi Jari Järvenpää HJ Rengaspalvelut Oy:stä. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että hän halusi auttaa meitä, vaikka hänellä oli päivä täynnä asiakkaita ja sulkemisaika lähestymässä. ”Tulkaa kahdelta, kun viimeinen asiakas lähtee, niin laitetaan teille renkaat alle”, hän sanoi. Ja niin me vaapuimme rengasliikkeelle. Järvenpää teki tarkkaavaisen tilanneanalyysin, eikä ryhtynyt esittelemään tunnekuohuiselle ystävälleni eri rengaslaatuja, vaan teki päätöksen itse. Saimme hyvän paketin, ei sitä kalleinta, ei halvinta, vaan järkevimmän. Kaikesta hänen tekemisestään huokui ystävällinen ja lämminhenkinen palveluasenne.

Tämän Neidot pulassa –episodin aikana emme siis missään vaiheessa kohdanneet ynseää, pahantuulista ja piittaamatonta käytöstä. Pääsimme aidon auttamisenhalun tapahtumaketjuun, jonka seurauksena ehdimme illaksi kotiin.