Olen joutunut liiallisen intohimon syövereihin. Niin valtavan, että se on ryhtynyt kääntymään itseäni vastaan. Siispä se täytyy kukistaa ilman, että kadotan sen kokonaan.

Intohimo työhön on suloisen vaarallista. Se ajaa eteenpäin, ruokkii itseään, saa innostumaan ja puristaa kaiken irti. Samankaltaiseen tilaan olen päässyt juoksumatolla, kun olen luullut antaneeni jo kaiken, mutta vastusta lisätessäni huomaan innostuvani uudelleen ja löydän voimia, joilla kirmaan vahvasti eteenpäin. Kunnes voimat oikeasti alkavat hiipua.

Näin käy myös työelämässä, kun työ ei sisällä säännöllisiä rutiineja, mitkä pitäisivät kurissa ja nuhteessa. Työ ilman rutiineja vaatii aivoilta paljon. Edessä on aina uusi haaste, uusi tehtävä ratkottavana. Se saa intohimon kuohumaan ja siinä sitä taas ollaan; ihan liekeissä.

Kun olen liekeissä, huomaan istuvani urheiluhallin nurkassa läppäri sylissä toivoen, että kukaan tyttöfutaajista ei potkaise palloa päähäni. Tai huomaan vastaavani sähköpostiin kaupan kassajonossa, kirjaston lastenosastolla, uimahallin pukuhuoneessa ja ihan missä vaan, sillä puhelin on yksi raajoistani. Oletteko muuten huomanneet, että lapaset kädessä voi vastata kosketusnäyttöpuhelimeen kätevästi käyttämällä nenää? Missä vaiheessa intohimo kääntyi patetiaksi? Voiko tuon haaleana häilyvän rajan tiedostaa?

Koska olen herkästi innostuva luonne, olen oppinut tunnistamaan rajan. Juoksumatolla, kun yritän laskea sykettä, huomaan, että vähäinen vastuksen vähentäminen ei juurikaan sykettä alenna. Kuormaa on vähennettävä kunnolla. Sama pätee omiin töihini.

Ensin asetan itselleni realistiset ja armolliset tavoitteet. Jos en ehdi tehdä töitäni työajalla, mietin, missä vika. Sähläänkö kuin sähköjänis, innostunko vääristä asioista vai onko vastuualueeni oikeasti epärealistinen? Eli kehityskeskustelu itseni kanssa. Tai kurinpalautus. Ja hyppääminen työyhteisön virittämään turvaverkkoon, jota näköjään myös HR silloin tällöin tarvitsee. Sen jälkeen en lue sähköposteja puhelimesta, varaan vain tietyn ajan sosiaaliselle medialle ja käyn tyttöjen futistreenien aikana lenkillä. Laitan ylikierroksilla käyvät aivoni tietopaastolle ja ravitsen itseäni endorfiinilla.

Kunnolla hiljentäminen on ainoa keino. Intohimoa tulee käyttää kohtuudella.

– – –
Julkaistu 24.2. Älykäs työ -blogissa.

Mainokset