Kuukausiarkisto: helmikuu, 2012

Olen joutunut liiallisen intohimon syövereihin. Niin valtavan, että se on ryhtynyt kääntymään itseäni vastaan. Siispä se täytyy kukistaa ilman, että kadotan sen kokonaan.

Intohimo työhön on suloisen vaarallista. Se ajaa eteenpäin, ruokkii itseään, saa innostumaan ja puristaa kaiken irti. Samankaltaiseen tilaan olen päässyt juoksumatolla, kun olen luullut antaneeni jo kaiken, mutta vastusta lisätessäni huomaan innostuvani uudelleen ja löydän voimia, joilla kirmaan vahvasti eteenpäin. Kunnes voimat oikeasti alkavat hiipua.

Näin käy myös työelämässä, kun työ ei sisällä säännöllisiä rutiineja, mitkä pitäisivät kurissa ja nuhteessa. Työ ilman rutiineja vaatii aivoilta paljon. Edessä on aina uusi haaste, uusi tehtävä ratkottavana. Se saa intohimon kuohumaan ja siinä sitä taas ollaan; ihan liekeissä.

Kun olen liekeissä, huomaan istuvani urheiluhallin nurkassa läppäri sylissä toivoen, että kukaan tyttöfutaajista ei potkaise palloa päähäni. Tai huomaan vastaavani sähköpostiin kaupan kassajonossa, kirjaston lastenosastolla, uimahallin pukuhuoneessa ja ihan missä vaan, sillä puhelin on yksi raajoistani. Oletteko muuten huomanneet, että lapaset kädessä voi vastata kosketusnäyttöpuhelimeen kätevästi käyttämällä nenää? Missä vaiheessa intohimo kääntyi patetiaksi? Voiko tuon haaleana häilyvän rajan tiedostaa?

Koska olen herkästi innostuva luonne, olen oppinut tunnistamaan rajan. Juoksumatolla, kun yritän laskea sykettä, huomaan, että vähäinen vastuksen vähentäminen ei juurikaan sykettä alenna. Kuormaa on vähennettävä kunnolla. Sama pätee omiin töihini.

Ensin asetan itselleni realistiset ja armolliset tavoitteet. Jos en ehdi tehdä töitäni työajalla, mietin, missä vika. Sähläänkö kuin sähköjänis, innostunko vääristä asioista vai onko vastuualueeni oikeasti epärealistinen? Eli kehityskeskustelu itseni kanssa. Tai kurinpalautus. Ja hyppääminen työyhteisön virittämään turvaverkkoon, jota näköjään myös HR silloin tällöin tarvitsee. Sen jälkeen en lue sähköposteja puhelimesta, varaan vain tietyn ajan sosiaaliselle medialle ja käyn tyttöjen futistreenien aikana lenkillä. Laitan ylikierroksilla käyvät aivoni tietopaastolle ja ravitsen itseäni endorfiinilla.

Kunnolla hiljentäminen on ainoa keino. Intohimoa tulee käyttää kohtuudella.

– – –
Julkaistu 24.2. Älykäs työ -blogissa.

Kun minua pyydettiin puhumaan palkitsemisesta HR-ammattilaisille, olin tietenkin heti innoissani; totta kai tulen. Hämmennyksen tunne ilmaantui siinä vaiheessa, kun pysähdyin miettimään, mitä se palkitseminen oikeastaan tarkoittaa.

Teen töitä kädet savessa, tunteella. En mieti kovinkaan kauaskantoisia ajatuksia, haluan, että asiat ovat hyvin nyt. Palkitseminen aiheena alkoi yhtäkkiä tuntua tukalalta, sillä enhän minä mieti bonusperusteita tai varsinkaan mittareita. Ennen kuin lähdin etsimään paperipussia, mihin voisin hengitellä rauhallisesti, päätin miettiä, mitä palkitseminen minulle tarkoittaa. Oikeasti.

Työni itsessään on palkitsevaa, kun saan tehdä sitä, mistä tykkään ja kun tiedän tekeväni oikeita asioita. Minulla on aivan huippuluokan työkaverit ja voin luottaa siihen, että johto tekee oikeita päätöksiä. Ja mukavaa on myös se, että on kaunis tietokone. Meidän nörtit sanovat varmasti aikalailla samanlaisia asioita, paitsi tietokoneen kohdalla he käyttävät erilaista adjektiivia ja muutenkin käsittelevät aihetta laajemmin.

Päätin kertoa kollegoille tilaisuudessa, että minun mielestäni palkitseminen on osa yrityskulttuuria. Se on vaikka sitä, että joka viikko toimistolla on taukojumppaa ja että bändeillä on kellarissa oma treenikämppä. Se on sitä, että välillä juhlistetaan nostamalla skumppamaljoja ja että ystävänpäivänä syödään sydämenmuotoisia suklaapaloja.

Pysähdyin myös miettimään, tuntuuko vuosittainen bonus palkinnolta. Sillä monimutkaisten laskutoimitusten jälkeen koneistosta tilille pullahtanut bonus saattaa olla aika monen mielestä liian vähän tai johonkin verrattuna huonompi. Aika moni siihen ei edes kiinnitä huomiota tai ainakin unohtaa sen nopeasti. Se ei missään tapauksessa herätä suurta positiivista tunnekuohua.

Puhuin siis siitä, mistä tiesin jotain. Puheenvuoroni jälkeen eräs tapahtuman osallistujista tuli luokseni hymyillen. ”Soitin heti työpaikalle ja pyysin tilaamaan meidän taukotilaan ystävänpäiväsuklaat”, hän kertoi.

Minua henkilökohtaisesti palkitsee eniten se, kun pienestä huomioimisesta leviää toisen kasvoille välittömästi hymy. Kun hän on odottamattomasti ilahtunut arjen keskellä. Minua palkitsi hyvin paljon myös se, että olin puheenvuorollani onnistunut innostamaan.

Pienet asiat voivat olla suuria, jos ne tulevat suoraan sydämestä.